Suomalaiset ovat tunnetusti itsemurhaajakansaa. Itsemurhakuolleisuus on ollut nousussa koko itsenäisyyden ajan. Määrällisesti eniten itsemurhia tehtiin vuonna 1990, 1520 kappaletta. 2000-luvulla itsemurhien vuotuinen määrä on pysytellyt tuhannen tapauksen tuntumassa. Itsemurha on Suomessa erityisesti nuorten miesten yksittäisenä kuolinsyynä merkittävä.

Terhi Utriainen ja Marja-Liisa Honkasalo tutkivat vuosina 1987-88 itsemurhan tehneiden jälkeensä jättämiä viestejä. Niitä jätti noin neljännes itsemurhan tehneistä, mikä tutkimuksen aineistossa tarkoittaisi yli kolmea ja puolta sataa viestiä.

Viestit saattoivat olla pitkiä päiväkirjamaisia pohdintoja tai jäähyväiskirjeitä, tai vain muutaman sanan tai lauseen mittaisia. Lyhyistäkin viesteistä tutkijat saivat esiin mm. seuraavia sisältöelementtejä: anteeksipyyntö, syytös, teon selitys, rakkauden vakuutus ja kiittäminen sekä käskyt ja ohjeet omaisille ja ystäville.

Viesti voi olla pelkkä lakoninen toteamus ("Kummitellaan. Pena"), tai ne saattoivat sisältää hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja ja ohjeita jälkeenjääville ("Annen on päästävä Sisiliaan ja Pekan laskuvarjokursseille.")

Tutkijat päätyivät naisten viestien sisältämien testamentti-osioiden kautta tarkastelemaan viestejä kuolemanrituaalina, jonka avulla kuollut saattaa ottaa useita erilaisia rooleja: hän on kuolija ja kuollut, rituaalin ohjaaja sekä joskus myös surija ja itkijä. Kuollut "ei kestä enää", mutta on samalla omaisuuttaan jakava toimija joka "jättää jälkeensä absoluuttisen viimeisen sanan" ja määrittelee jälkeenjäävien keskinäisiä suhteita.

Tällaiset viestit saattavat tutkijoiden mukaan olla "huolehtivia, syyllistäviä ja hylkääviä samalla kertaa:

Pekka kun en ole äiti
enään en jaksa elää
anna anteeksi. Kyllä sinä
pärjäät

terv. Äiti"

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (51)

- No ni, yles nyt va, otta vasta puhelinsanuma nyt.
- Päätä niin koskee, herra marsalkka.
- Ei mite, yles nyt. Miksi juo nii paljo sitte? Otta vasta nyt heti, täälä Lokki, täälä Lokki...

- Herra marsalkka ei sitten katso.
- Airo nouse nyt yles, hiiri tule hiiri tule miten te sano kuti kuti kuti...
- Aah-haa haa marsalkka on sitte kauhee... en minä kehtaa...
- Nyt sit heti yles! Generallöjtnant, teme o käsky!
- Kyllä herra marsalkka. Etsin vain alushousuni, herra marsalkka.
- Ne siinä minu rintsut vieri, siinä yöpöytä, lampuvarjostin päällä. Siinä justi mihi heitetti.
- Selvä on, herra marsalkka.
- No ni, otta puhelinsanuma nyt. Katso otsikko siellä ensin. Sitte vie nuo tyhjät pullo pois.
- Ei kummempia täällä näy olevan, hiljaista on, Laguksen blogia ei ole päivitetty moneen päivään, eikä Pajarin... Ryti kirjoittaa astraaliruumiista ja avaruusolennoista... Wallenius jaksaa vaan narista kun ei pääse mukaan.. Laatikainen taitaa olla nyysyssään...
- Mite roska. Se kaikki paska. Se katso uudiset. Luke otsikot siina.
- Ei kummempia... Seesjärvellä on otettu vanki jolla on kaksi päätä... Koskisavotan lohkolla on alikersantti löytänyt tukastaan 40 grammaa painavan täin... Herra marsalkka, rintamauutiset on sitä samaa kuin aina.
- No katso kotirinttamasta sitte.
- Samaa se sielläkin... mutta tällainen täällä on: "Pääministeri Matti Vanhanen vaati viikonloppuna YLE Uutisten haastattelussa nollatoleranssia homeongelmien korjaamisessa. Hän vaati sitä kaikilta kiinteistönomistajilta eli myös kunnilta."
- Mite! Hömö öngelma! Se paha. Ei sietä hömö, pois kunta, pois kiinteistö, pois van. Nyt teke sanelu, päiväkäsky täs heti: Ilo ja ylpeydel taas ma ajattele Suomen lotta - on vapauttanu tuhannet miehet kun laittanu miekka tuppe ja maannu hyisel hangella ja katsellut tähtitaivas. Ei hömöt. Ja sit nyt soitta heti kotirintama, ne kaks vanhat hömöt, mitkä ne oli, ne eläkkeläiset, sen Ilaskivi ja sen Hägglund, soitta niil nyt heti. Ne mies, ne kirjotta hömöt vasta!
- Kyllä herra marsalkka.
- Ja sitte soitta keittiö, minu tahto vorschmack ja ryyppi, piripinta!
- Tapahtuu herra marsalkka.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (52)

Oli juuri sellainen päivä jona jotain sellaista voisi tapahtua. Tihkusade piiskasi märällä kadulla tungeksivaa autoruuhkaa, seassa puikkelehti ihmisiä sateenvarjoineen.

Laskin toimiston sälekaihtimen alas ja otin työpöydän alalaatikosta pullon ja lasin ja kaadoin kolme sormenleveyttä. Bourbon puraisi alas mennessään ja alkoi lämmittää vatsaa. Tunsin taas olevani tarpeeksi kova mies tähän maailmaan ja tarpeeksi hyvä mies mihin maailmaan tahansa.

Sytytin juuri päivän kuudennen savukkeen kun puhelin soi. Jo puhelimen äänestä kuuli ettei soittajalla voinut olla hyviä uutisia. Eikä ollutkaan.

Laitoin hatun päähän ja vedin kävellessä poplaria päälle, sanoin ulos mennessäni Mabelynille että pitäisi loppupäivän vapaata, tuskin enää tänään tulisin takaisin.

Jo matkalla tunsin savun hajun kolmen korttelin päähän, lähemmäs tultaessa parinkymmenen puoliympyrään pysäköidyn poliisiauton, ambulanssin ja paloauton vilkkuvalot tekivät psykedeelisiä valokuvioita märkään asfalttiin. Poliiseja oli paikalla kolmattakymmentä, markkinavoimien kirjaryhmän erikoisosasto Karju juoksi mustissa varusteissaan uzit kädessä asemiinsa, ylös vilkaistessa näin että ympäröivien talojen katoilla on saman erikoisryhmän tarkka-ampujia. Astuin nauhan ali sisään alueelle ja vilautin merkkiäni ensimmäiselle virkapukuiselle joka oli tulossa käännyttämään minua takaisin. Hän veti kättä lippaan.
- Kuka tätä revohkaa johtaa?
Poliisi nyökkäsi päällään parinkymmenen metrin päässä megafoni kourassa hermostuneen näköisenä määräyksiä karjuvan ylikomisarion suuntaan. Tunsin ylikomisarion edustaman poliisityypin jo ulkonäöltä, heihin törmäsi minun ammatissani alinomaa: keskikoulun käynyt, nyt jo pyylevöitynyt entinen urheilijanuorukainen, maalaispoliisina kunnostautunut, päällystöopiston kurssin jälkeen suhteilla markkinavoimien erikoisyksikön pomoksi päässyt tunnontarkka virkamies, joka ei pitänyt epäjärjestyksestä. Nyt hän oli itse aiheuttanut sellaisen, ja sen huomasi. Hän oli huonolla tuulella. Asiaa ei auttanut sekään, että olin joskus tullut talloneeksi hänen varpailleen jossain jutussa.
- Ja sinä lähdet vetämään täältä, sinulla ei ole tänne mitään asiaa, hän karjui minut tunnistettuaan jo kaukaa, sormella osoittaen.
En vastannut, näytin ministeriön erikoiskomennusmerkkiä ja katsoin häntä silmiin. Hän näytti tekevän päätöksensä.
- No olkoon saatana, Mutta mihinkään et puutu, mihinkään et koske. Onko selvä? Muuten lähdet ja heti.
Nyökkäsin ja sytytin savukkeen.
Luodit olivat repineet talon seinään isoja, valkoisia kuoppia, poliisin virkahaulikolla ammuttujen susihaulien jäljet näyttivät kuin seinää ja oven ympärystää olisi hiekkapuhallettu huonolla välineistöllä. Rikkinäisistä ikkunoista tuli savun hajua, johon oli sekoittunut kyynelkaasua. Poliisit olivat hermostuksissaan yrittäneet rynnäkköä.
Sivummalla näin tutun virkapukuisen.
- Terve, Bob. Kuinka monta?
- Nuo kaksi, veljekset, hän sanoi ja viittasi kahteen jalkakäytävällä olevaan ruumissäkkiin.
- Panttivankeja, hän sanoi ilmeettömästi kun huomasi minun vilkaisevan merkitsevästi neljään muuhun maassa lojuvaan ruumiiseen.
Yksi ruumiista oli mahallaan märällä asfaltilla lasinsirpaleiden keskellä. Käänsin sen kengänkärjellä selälleen. Vaaleatukkainen nainen, jonka kaulassa riippui syyrialainen onnenamuletti. Leena Lander. Luoti mennyt sydämestä läpi. Hänen lähellään makasi Hannu Raittila, lähietäisyydeltä haulikosta molemmat piiput rintakehään, harmaa villapaita mennyt korjauskelvottomaan kuntoon. Muut kaksi oli nostettu polkupyörätelineen viereen kuin halot.
- Yrittivät läpimurtoa panttivankien suojassa. Pomo oli luvannut niille vapaan pääsyn ulos ja pakoauton, mutta homma meni vikaan.
Hän kohautti olkapäitään.
- Joku antoi tulikomennon, ja tähän suolattiin koko sakki. Siinä meni samalla vangit... Tästä tulee vielä helvetin iso jupakka.
- Onko tuolla lisää, heilautin päätäni rakennuksen suuntaan.
- Ei tiedetä, mutta luultavasti on. Karjuryhmä valmistelee uutta rynnäkköä.
- Nähdään, Bob, moikkasin häntä ja jatkoin matkaani.

Olin varma, että rynnäköstä tulisi samanlainen fiasko kuin koko piirityksestä oli jo tullut, enkä halunnut olla näkemässä sitä. Nostin takinkauluksen pystyyn vihmovaa sadetta vastaan ja lähdin talsimaan Harryn baaria kohti. Siellä olisi kuivaa ja lämmintä, ja kuulisin päivän ravitulokset.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (19)

Jos pitäisi valita käsite, jolla parhaiten ja tyhjentävimmin luonnehtia ja kuvata läntistä nykyihmistä, vahva voittajasuosikki olisi kulutus.

Se koskee kaikkia ja kaikkea, kaikkialla. Sitä on aineellista ja aineetonta.

Hengissä pysyminen edellyttää kulutusta. Sosiaalinen elämä on kulutusta. Kulutus liittyy globaaleihin ongelmiin, kulttuurien välisiin suhteisiin, ideologioihin, ympäristö- ja eettisiin kysymyksiin, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja tulonjakoon, sukupuolten välisiin suhteisiin, perhedynamiikkaan ja yksilön itseymmärrykseen. Kuluttajan harteilla on myös koko talousjärjestelmän toimivuus, ekonomistit seuraavat henkeään pidätellen, ” riittääkö kuluttajilla enää luottamusta”, vai uhkaako taloutta taantuma vai peräti lama.

Mikä on kulutusta liikkeellepaneva perimmäinen voima? Onko kuluttaja taloustieteen olettama rationaalisesti toimiva, kulutuksesta saamiaan hyötyjä maksimoiva homo economicus vai motivaatiotutkijoiden käräyttämä alitajuisten huuruisten viettiensä vietävissä oleva hedonisti - “miehet ostavat avoautoja rakastajattarien korvikkeeksi, naiset synnyttävät alitajuisesti lapsen täytekakkua tehdessään”? Onko kulutus selitettävissä perustarpeista tai motiiveista lähtien vai sosiaalisena ja kulttuurisena toimintana? Vai yksinkertaisesti moukkamaisena tuhlaamisena ja turhan kaman ja rojun haalimisena?

Aristoteles esitti aikoinaan listan asioista joista hyvä elämä koostuu: jalo syntyperä, suuri määrä ystäviä, varallisuus, suuri määrä lapsia, onnellinen vanhuus, terveys, kauneus, voima, hyvä maine, hyvä onni, kunnia ja hyveellisyys.

Huomionarvoista on, kuinka vähän parissa tuhannessa vuodessa ideaali on muuttunut, todennäköisesti listaa lukiessa nykyihmisenkin on helppo nyökytellä samanmielisyyden merkiksi. Mainituista tekijöistä ”varallisuus” jakautuu vielä seuraaviin osiinsa: ”Suuri määrä rahaa ja maata, useiden suurten ja kauniiden talojen omistaminen, suuren karja- ja orjamäärän omistaminen.” On huomattu ja huomautettu, että ainoastaan orjien vaihtaminen työntekijöiksi riittää, muuten lista sopii sellaisenaan kenen tahansa nykyisen yritysjohtajan jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettäväksi mission statementiksi.

Kulutusta ei voi paeta, siitä ei voi sanoutua irti. Tästä syystä kaikki kulutukseen liittyvä on myös loputtoman eettisen keskustelun kohde sekä moraalin, moralisoinnin ja taivastelun valtakunta.

Käsite kulutusyhteiskunta oli taannoin jotain positiivista, se tarkoitti teollisesti valmistettujen halpojen hyödykkeiden saatavuutta kaikille ja elämän kaikinpuolista helpottumista. Karl Marx kiteytti tilanteen: ”Niissä yhteiskunnissa, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, varallisuus ilmenee valtavana tavarajoukkona.” Nykyisin kulutusyhteiskunta viittaa lähestulkoon missä käyttöyhteydessä tahansa johonkin pinnalliseen, tuomittavaan ja kehnoon.

Kulutusyhteiskunnan kritiikkinä tai sellaisen yrityksenä voi ajatella kahta ääripäätä: Toisessa kulutuksen erään keskeisen osatekijän, yksittäisen tavaran käyttö-, näyttö- ja vaihtoarvon määrittely tehdään mahdottomaksi, viedään järjettömyyksiin, ylikierroksille, niin absurdiksi kuin mahdollista, hyvä esimerkki tästä on taiteilija Damien Hirstin platinasta valmistama ihmisen (näköis)pääkallo, jonka pintaan on upotettu kahdeksantuhatta pientä timanttia; teos myytiin 70 miljoonalla eurolla. Toisessa päässä taas Pentti Linkola istuu torpassaan noukkimassa hauenruotoja kuhmuiselle peltilautaselle ja kertoo kaikille pyhiinvaeltajille reseptinsä kuinka turha kulutus loppuu ja maapallo selviää ahdingosta: tapetah, tapetah, kaik tapetah. Linkolan tyyli tuntuu pettuleipäpessimismissään tuttuutensa vuoksi purevan suomalaiseen sunnuntaisyvällisyyteen ja pubinnurkkafilosofiaan, "se on viisas mies ja kyllä se niin oikeassa on". Heil Hirst, meil Linkola.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (33)

Ihmisen ja luonnon välinen suhde on yhtälailla koukeroista ja hankalaa ryteikköä kuin suhteet kahden ihmisenkin välillä voivat olla. Suhtautumisemme eläimiin kertoo siitä aina jotain.

Eläimistä puhuttaessa käytetty kieli on tietenkin paljastavaa. Joillakin murrealueilla Suomessa eläin tunnetusti on suvereeni hän, samaan aikaan kun ihmislajiin kuuluva puoliso toi.

Eläimiin liittyvää uutisointia:

"Lemmikkien massamurha on jo saanut turisteja boikotoimaan Puerto Ricon matkakohteita"

"Luontokuvaajat pohtivat luontokuvauksen eettisiä pelisääntöjä."

"Vihdin palossa kuoli neljä koiraa ja kolme kissaa"

"Ulkomaille suuntautuvissa eläinkuljetuksissa on eläimille taattava inhimillinen kohtelu"

Eläintarhojen hylättyjen jääkarhunpoikasten pelastus- ja muu seurantatoiminta saa kansanliikkeen piirteitä.

Oman lukunsa muodostavat Yhdysvalloissa asuvat perijäkissat ja -koirat, joista eräs viimeisimmmistä on hotelli- ja kiinteistömiljonääri Leona Helmsleyn koira Trouble, joka hiljattain peri n. 9 miljoonaa euroa. Osuus oli suurempi kuin testamentin ihmislajiin kuuluvien edunsaajien osuudet.

Itävallassa on käyty oikeutta kysymyksestä, onko simpanssi henkilö vai ei. Kyse oli siitä, voiko simpanssi ottaa vastaan lahjoituksia, Itävallan lain mukaan sellaista voi tehdä vain henkilö. Oikeusistuimen tulkinnan mukaan simpanssi ei ole henkilö. Eläinsuojelijat olivat pettyneitä päätökseen, ja aikovat valittaa siitä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Eläinsuojelijoiden mukaan oikeusistuimissa on "vältelty kysymystä siitä, onko apina esine vai henkilö".

Vaikkakin tällä hetkellä menisi oletettavasti vitsistä, että Jeesuksen elämästä kertovan elokuvan lopputeksteissä vakuuteltaisiin, että "ihmetekoja kuvattaessa ei vahingoitettu viittä leipää eikä kahta kalaa" , saattaa se tulevaisuudessa olla vakava ja täysin asianmukainen ilmoitus. (Puunhalaaja-liikkeen tulosvastuualueeseen kuuluu tuolloin huolestuneisuus kasvikuntaan kuuluvan oliojoukon, myös leipäviljan, hyvinvoinnista).

Idän uskonnoista voisi jainalaisuudelle povata pientä boomia länsimaissa. Voisiko John Hustonin klassikkoelokuvan Asfalttiviidakko (1950) erään hahmon tunnettua repliikkiä mukaillen sanoa, että "anoreksia on jainalaisuuden vasenkätinen muoto."

Käytännöllisemmällä tasolla on hyvä muistuttaa eläinrakkaiden kanssa ihmissuhteiden pyörteisiin heittäytyville, että jos tilaisuus tarjoutuu, kannattaa varmuuden vuoksi tarkistaa vastapuolen piirongilaatikossa olevasta testamentista, kuinka perinnönjako hänen ja ton kesken sitten joskus tullaan suorittamaan. Jos sohvalla parhaillaan nukkuva kissa- tai koirahän sattuu olemaan pitkäikäistä lajia ja kiinteä ja irtain omaisuus vähänkin suurempi.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (31)

Eletään tilanteessa, jossa kuluttaja on kuningas. Hänellä ei ole päätäntävaltaa vielä aivan kaikkeen, mutta kuitenkin oikeus tulla kuulluksi asiassa kuin asiassa. Niinpä on luontevaa iltapäivälehtien sivuilla kysellä kysymyksiä tyyppiä Olisiko Britney pitänyt toimittaa hoitoon aikaisemmin? tai Uskotko Madden vanhempien syyttömyyteen?. Ja suuri määrä ihmisiä myös näihin vastailee. Kun kerran kysytään.

Tässä ei moitteen sijaa. Kyse on joukkotiedotuksesta ja busineksesta, ja näinhän kuninkaat sitoutetaan kuningasasiakasomistajiksi, jotka tokkiin koottuina myydään eteenpäin, ts. lehti tai muu media tienaa mainosrahansa myymällä mainostajille sopivat ja sopivankokoiset kohderyhmät.

Siinäkään ei ole mitään yllättävää, että useat aikaisemmin autonomisiksi itsensä mieltäneet instituutiot ja enklaavit ovat hämmentyneitä uudenlaisen asiakasomistajuuden edessä: kirkko näyttää jo taipuneen siihen, että sen opillisista yksityiskohdista – vaikkapa helvetin olemassaolosta – päätetään pian huutoäänestyksellä; taiteen kentällä tuntuvat erot ns. vakavan taiteen ja muun puuhailun väliltä entisestään liukenevan; Suomen kirjailijaliittoa velvoitetaan antamaan julkisesti ja rehdisti selvityksiä jäsenyyspäätöksistään. Armeijassakaan ei saisi enää simputtaa.

Pyörivä katsomo popcorneja syövine asiakasomistajineen on tehnyt jo seuraavan pyörähdyksensä. Nyt katseet kohdistuvat myös tieteen saapasnahka- ja norsunluutorneihin. Julkisuudessa on totuttu näkemään useimmiten huolten ja vastuun lysyyn painamia korkeakoulujen rehtoreita tuskastuneen näköisinä puhumassa perustutkimuksen turvaamisesta, korkeakoulujen taloudellisesta ahdingosta ja muusta tylsästä. Toinen tieteen julkisuushaara muodostuu tieteellisestä keskustelusta. Se mikä tilannetta pyörökatsomosta tarkkailevan popcorninpurijan saa tässä yhteydessä nauramaan käheänkieroa naurua kuin Telly Savalas elokuvassa Likainen tusina (1967) on sävy, jolla tätä keskustelua välillä käydään.

Mainittakoon kolme viime aikoina silmiin sattunutta tapausta. Ja kun ei olla eduskunnassa niin mennään nimillä.

Toimittaja Kirsi Myllyniemi esitteli blogissaan Diabetesliiton julkaisemaa ruokavaliosuositusta diabeetikoille. Tästä hän sai runsaan, häiriköintiasteelle menneen kommenttivyöryn, josta vastasi suurelta osin karppaajiksi itseään kutsuva ihmisryhmä, joiden missiona on hiilihydraatteja vastaan taisteleminen kaikin käytettävissä olevin keinoin kaikkina vuorokaudenaikoina. Myllyniemi sai mm. neuvon olla käsittelemättä enää blogissaan ravitsemusta, koska on liian helppo maalitaulu.

Suomenruotsalainen Paula Wilson kirjoitti kirjan suomalaisista ruotsinkielisistä paikannimistä. Hän esitti kirjassa ruotsinkielisen asutuksen iästä ja alkuperästä Suomen rannikkoalueilla omia arvioitaan, jotka poikkesivat virallisesti hyväksytystä. Kirjan aikaansaamaa laajaa keskustelua ruotsinkielisessä lehdistössä voi kuvailla paikoitellen hillittömäksi.

Kolumnisti/tohtoriopiskelija Kaarina Hazard kirjoitti mediakriittisen pamfletin. Hän sai eräässä arvostelussa kuulla mm. että häneltä puuttuu biologiaan perustuva luonnontieteellinen käsitys ihmisen seksuaalikäyttäytymisestä, mistä johtuen hän esimerkiksi pornosta ja prostituutiosta kirjoittaessaan on täysin hakoteillä ja hänen kiihkofeministin asenteensa vertautuu ajatollah Khomeiniin.

Huomionarvoista kahdessa näistä tapauksista on se, että demokraattinen asiakasomistajuuskuninkuus on jo tieteen sisällä: Myllyniemen arvostelijat esiteltiin tai he esittäytyivät "ravintovalmentajiksi", "ravitsemuksen tuntijoiksi" ja "eteviksi tiedemiehiksi", Hazardille tieteellistä argumentaatiota opettanut henkilö käyttää titteliä "tietokirjailija". Paula Wilson itse on tutkijana maallikko; häntä vastaan polemisoineet professori emeritukset ja dosentit ovat jotkut myös yltäneet kiitettävään tyylilliseen maallikkomaisuuteen.

Sattumaa tai ei, näissä kolmessa tapauksessa kritiikin kohteena oleva henkilö on nainen ja kriitikot miehiä.

Interaktiivisessa osiossa voidaan nyt esittää kysymyksiä: Miksi sinänsä varsin yhdentekeviltä tuntuviin asioihin kuten hiilihydraattien nauttimiseen ja ruotsinkielisten asutushistoriaan sitoutuu niin suuria määriä psyykkistä energiaa ja intohimoja? Kummalla tittelillä Sinä mielummin kävisit tieteellistä keskustelua: autodidakti vai asiakasomistajakuningas?

Ja tietysti: meneteltiinkö Britneyn kanssa Sinun mielestäsi oikein?

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (36)

- Kirkkoherra Seppänen! Kirkkoherra Seppänen! Olisiko teillä hetki aikaa?

- Minulla on juuri nyt kiire luennoille, Kariologia Ykkönen. Mitä asia koskee?

- Te olette nyt sekä teologian että oikeustieteen tohtori. Onnittelut saavutuksenne johdosta!

- Kiitos kiitos. Mutta minulla olisi nyt tosiaan kiire...

- Jos teillä olisi aikaa vastata muutamaan kysymykseen, tämä ei vie kauaa.

- No?

- Oikeustieteen alaan kuuluvassa hiljattain tarkastetussa väitöskirjassanne Tunnustus kirkon oikeutena esitätte eräänä johtopäätöksenänne, että kirkko-oikeus on sortunut maallisuuteen, ja varsinkin siltä osin kun naispappeutta vastustavia pappeja on patisteltu alttariyhteistyöhön naispappien kanssa, toimitaan jo Suomen perustuslain 11. §:n 2 momentin vastaisesti?

- Kyllä. Vakaumuksellisena miggsiläisen rukoilevaisuuden edustajana ei omatuntoni anna minun vääryyttä kohdatessani vaieta, vaan huudan avukseni Suomen perustuslain 11. §:n 2 momenttia ja Herraa.

- Mikss... minkä edustajana?

- Miggsiläisyyden. Se on luonteeltaan poikkitaiteellinen nuorten miesten kristillis-ekumeeninen liike, jonka perusta on Pyhässä Raamatussa ja MORSissa.

- Aha.

- Itse termi tulee Yhdysvalloissa vakaumuksensa vuoksi vangittuna olleesta Miggs-nimisestä miehestä. Suomessa hänet todennäköisesti tunnetaan ainoastaan Uhrilampaat-nimisestä dokumenttielokuvasta, jonka Jonathan Demme ohjasi 1991. Tässä taltioinnissa ”Multiple” Miggs näytetään syyttömästi tyrmään teljettynä, vieläpä sijoitettuna ihmishirviö Hannibal Lecterin sellinaapuriksi. Dokumentissa hänen ainoa, suurta inhimillistä kärsimystä ja hätää ilmaiseva repliikkinsä oli suunnattu Jodie Fosterille, kun hän sanoo, että että pystyi haistamaan tämän... no... sielunvihollisen, jollainen siis myös Fosterilla ihan siinä kretongin alla, liukasta silkkistä alushousua vasten... kävelyn tahdissa... mutjahtelee... plumpsahtelee... kosteana... litsahtelee... lotkahtelee... hankaa... ja... lähettelee molekyylejään... ilmatilaan...

- Krhm. Entä tämä morssi sitten?

- MORS on lyhennys lääketieteellisestä termistä Miggsian Olfactory Receptors Syndrome. Kyseessä on eräänlainen herkistyneisyyden kyky – puhuisin siis pikemminkin kyvystä kuin syndroomasta, se tulisi nähdä mielummin suurena Luojan antamana rikkautena ja voimavarana kuin rajoituksena – joka liittyy hajuaistiin. Toisilla meistä nimittäin nenäontelon katon hajuepiteelin reseptorisolut ottavat vastaan vain tämän... no... sielunvihollisen, tai sitä hyvin läheisesti muistuttavaa hajua. Ja ottavat sen sitten myös kunnolla.
Onhan selvää, että pyhään sakramenttiin kuten ehtoolliseen keskittyminen hurskaaltakin jumalanpalvelijalta häiriintyy, jos viereisellä pastorilla, ihan siinä stoolan alla, liukasta silkkistä kasukkaa vasten... urkumusiikin tahdissa... mutjahtelee... plumpsahtelee... kosteana... lipsuttelee... lotkahtelee... tämä... no... sielunvihollinen, ja lähettelee reseptorisoluihin molekyylejään silloin kun pitäisi jakaa jeesuksenlihaa seurakuntalaisten syödä ja jeesuksenverta heidän juoda.
Ei tämä käy laatuun.

- Mutta... eikö helpointa olisi tällöin vaikkapa vaivattomalla kirurgisella operaatiolla katkaista isojenaivojen kuorikerroksen ja hajuradan neuronien välinen hermostollinen yhteys, niin tämä kiusallinen vaiva poistuisi?

- Tämä on syvällinen teologinen kysymys. Olemme tutkineet avoimin mielin Raamattua tämän kysymyksen osalta, ja mistään sieltä ei ole löytynyt mainintaa tällaisesta. Se olisi siis Jumalan tahdon vastaista. Kyllä loogisempaa on, että nämä, joiden kohtalona on kantaa tätä... no... sielunvihollista, pysyvät molekyyleineen kaukana alttariyhteistyöstä.

- Mutta jos kirkko virallisesti kuitenkin on kanssanne eri mieltä, eikö loogista olisi sitten perustaa oma kirkko, jossa olisi mahdollista palvella miggsiläistä Herraa ilman haitallisia molekyylejä?

- Tämä on praktinen kysymys. Jos nimittäin tämä reseptorinen herkkyys ulottuisi myös muunlaisiin molekyyleihin, asia olisi yksinkertainen; hurskaat miggsiläiset voisivat ansaita seurakunnilleen lisätuloja toimimalla huume- ja rauniokoirina, puhumattakaan siitä että Etelä-Euroopan tryffelimarkkinat olisivat käsissämme tuota pikaa! Valitettavasti on kuitenkin niin, että ainoastaan tämän... no... sielunvihollisen ja sitä läheisesti muistuttavat hajut kuuluvat herkkyysalueeseemme.
Tämä on samalla myös syvällinen teologinen kysymys. Toimintammehan pohjautuu täysin Raamattuun ja siinä ilmenevään Jumalan ilmoitukseen. Olemme tutkineet avoimin mielin Raamattua myös nyt puheena olevan kysymyksen osalta, ja olemme myös löytäneet vastauksen. Korinttolaiskirjeissä on eräs kohta, jota on vuosisatojen ajan käännösvirheen vuoksi tulkittu alkutekstin sisällöstä poiketen. Pitkällisten filologis-teologisten tutkimustemme jälkeen havaitsimme, että tuo nimenomainen kohta alkuperäisestä arameankielisestä tekstistä suoraan käännettynä kuuluu seuraavasti: ”Totisesti, totisesti, vanhurskaan käsi kauhoo kanaanilaisten kolehtipussin pohjaa, sillä ylen pullea on se pussi ja ylitsevuotavainen hopeasta kuin Jordan-virta.” Tämä on tulkittavissa siten, että emme saa hyljätä valtionkirkkoa, vaikka itsekkäästi ajatellen se mieleen tulisikin. Meidän on noudatettava tässäkin Jumalan tahtoa ja pysyttävä kirkon sisällä.

- Kuinka sitten ekumenia liittyy tähän?

- Opillisista eroista huolimatta on perusmiggsiläinen side eri kristillisten kirkkojen välillä vahva. Hyvä esimerkki puhtaasti miggsiläisestä yhteisöstä on Kreikassa sijaitseva Athos-vuoren munkkikunta, johon tämän... no... sielunvihollisen haju ei tunkeudu, koska sinne on naisilta pääsy kokonaan kielletty. Tämän lisäksi on Etelä-Ranskassa myös Porthos- ja Aramis-yhteisöt, ja Iberian niemimaalla vielä d´Artagnan-luostari, jotka noudattavat samaa periaatetta.

Olen henkilökohtaisesti vieraillut Athos-vuorella, ja voin vakuuttaa, että siellä vallitsee hurskas tunnelma, tuolla kirkkaiden vesien ympäröimällä niemimaalla on täydellisesti ja häiriöttä omistauduttu Sanan tutkimiselle. Tosin kerran Pohjois-Atlantilta ties mistä syystä sinne asti eksynyt islantilainen sillinpyyntialus täydessä lastissa rysäytti rantakiville, ja koko lastin myös siihen, auringon paahteeseen. Tuulikin vielä mereltä päin, ja vei molekyylejä. Siinä kuulkaa keljassa jos toisessa silloin eijaata huudettiin, ja kuusitoista veljeä joutui jäämään sairaalaan tarkkailtaviksi, osa heistä pitkäksi aikaa. Suurkatastrofi oli lähellä.

- Ikävä kuulla. Mutta jos saan vielä tiedustella, eikö kuitenkin ole aika erikoista käsitellä tällaista sanoisimmeko teologista kysymystä oikeustieteelliseltä kannalta? Eivätkö nämä alueet ole melko kaukana toisistaan?

- Eivät ollenkaan. Kyllä oikeustieteessä käsitellään täysin samoja asioita kuin teologiassa, syntiä eli oikeudellisia rikkomuksia ja vääryydellä aikaansaadun asiaintilan palauttamista ennalleen. ”Joka syntiä tekee, se on perkeleestä, sillä perkele on tehnyt syntiä alusta asti. Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot.”

- Olette menossa luennolle, ”Kariologia Ykkönen” - sehän kuulostaa hammaslääketieteen luentokurssilta?

- No perkele. Aion seuraavaksi väitellä hammaslääketieteestä. Jos sattuisi nimittäin loppupeleissä käymään niin heikosti, että loppusijoituspaikka olisikin tulinen pätsi, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys, niin ainakin sitten osaisi kiristellä niitä niin että purupintojen kiille pysyisi säällisessä kunnossa.

- Kiitos.

- Olkaa hyvä.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (60)

Japanin keisarillisen armeijan vänrikki Onoda Hirō jatkoi toista maailmansotaa syrjäisellä Filippiineihin kuuluvalla saarella 29 vuotta sodan päättymisen jälkeen ja suostui antautumaan vasta sen jälkeen, kun hänen sodanaikainen lähin esimiehensä tuotiin paikalle antamaan suullisesti hänelle antautumiskäsky vuonna 1974. Tapaus herätti laajaa huomiota.

Suomen oloihin sovellettuna: suomalaisen korpisoturin sisu toki olisi vielä kovempi kuin japanilaistaistelijan bushidō, joten Erillinen pataljoona 4:ään kuulunut nuorimman ikäluokan kaukopartiomies on nyt, 64 vuotta Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen jälkeen viranomaisille antauduttuaan, jo 82-vuotias. Petrovski Jamin huoltokeskuksen tuhoamisretken yhteydessä hän oli joutunut tovereistaan erilleen, ja häntä luultiin kuolleeksi. Hän kuitenkin oli ainoastaan lievästi haavoittunut, ja tästä lähtien hän oli elänyt asumattomilla metsäseuduilla, Uikujärven ja Danilovatin kylähallintojen ja Arkangelin ja Belomorskin piirien alueilla. Sissitaidoillaan hän pystyi hankkimaan elantonsa raa’asta korvesta sekä välttämään kosketusta vihollisen taistelujoukkoihin. Odottaessaan omien yhteydenotto hän oli suorittanut tiedustelua laskemalla kylätiellä ajaneita kuorma-autoja sekä vihollisen huoltoportaan häirintää pelästyttämällä paikallisia marjastajia karkuun ampumalla sarjoja näiden päiden yli. Viimein hän kuitenkin päätti antautua, ja venäläisten viranomaisten kanssa käydyn kohtalaisen paperisodan jälkeen ja suuren kohun saattelemana taistelija saapui takaisin koti-Suomeen.

Luovutettuaan Suomi-kp:nsa tämä lääkärintarkastuksessa ikäisekseen poikkeuksellisen hyväkuntoiseksi todettu mies astuu vihdoin siviiliin päällään asetakki, josta olkalaput on poistettu. Median edustajia vältellen hän siirtyy paikalle ilmaantuneiden kaukaisten sukulaistensa hoiviin. Hän lepää ja syö kunnolla, ja alkaa tämän jälkeen rauhassa ottaa selvää, mitä Suomessa on hänen poissaollessaan tapahtunut.

Mitä tämä mies ajattelisi nyky-Suomesta ja kuinka hän toimisi?

Korvikkeen korvikkeena hän nyt pystyisi valitsemaan mielijuomansa kuudestatoista erinimisestä kahvista; Työmies-holkkisavukkeita tai filtteritöntä North Statea hän ei näkisi enää kuin museoissa, ja kenties hämmästelisi sitä että joutuisi menemään polttamaan laimeat ruokasavunsa ulos räntäsateeseen. Lappeenrannan tai Imatran tavarataloissa hän saattaisi vaistomaisesti hamuilla Parabellumia huomatessaan olevansa motissa lihatiskillä kymmenien venäjää puhuvien desanttien ympäröimänä.

Suostuisiko hän erilaisten maanpuolustuksellisten perinnejärjestöjen ja kiltojen järjestämien juhlatilaisuuksien vakiokunniavieraaksi – mies suoraan sieltä jostakin – istumaan kovat kaulassa eturivissä juhlapuheita kuuntelemassa (”...meillä on täällä keskuudessamme mies, joka omalla esimerkillään on osoittanut...”); lähtisikö hän peruskouluihin puhumaan isänmaallisuudesta, nähtäisiinkö curling-maajoukkueen pukuhuoneessa voitontahtoa nostattamassa? Saisiko Maarit Tastula hänestä juttukaverin (”Kaipasitko koskaan siellä Belomorskin metsissä naisseuraa?”)? Ilmestyisivätkö liukkaan siskonpojanpojanpojan manageroimana hänen muistelmansa ”Viimeisen jermun pitkä sota”? Minkä puolueen kansanedustajaehdokkaaksi hän ryhtyisi? Antaisiko elämäntaito-opastusta?

Vai haistattaisiko hän tälle kaikelle pitkät, muuttaisiko hän viettämään eläkepäiviään omassa rauhassaan Espanjan tai Floridan suomalaiskolonioihin?

Vai menettelisikö hän kuten Arto Paasilinnan romaanihahmo, ostaisiko hän vaivihkaa kunnon pilkkihaalarit, retkikeittimen ja heittäisikö repun pykälään ja häipyisi vähin äänin takaisin Arkangelin tiettömille salomaille?

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (8)