Talvi on nainen, kylmyys on nainen.

Tämä tietämys on ubikviittia (= kaikkialla läsnäolevaa kuin Jeesuksen henki).

Muumilaaksossa talvella herännyttä Muumipeikkoa varoitellaan pakkasesta, jäärouvasta, joka on hyvin kaunis nainen. Mutta jos häntä katsoo kasvoihin, paleltuu ja muuttuu ”samanlaiseksi kuin näkkileipä, niin että kuka tahansa voi taittaa sinut pieniksi palasiksi.” Näin käykin eräälle oravalle, joka ei muistanut pysytellä sisällä. Muumipeikko toteaa kuitenkin, että ”hän sai ainakin ennen kuolemaansa nähdä jotakin oikein kaunista.”

C.S. Lewisin Narnia-tarinoissa kiinnostavin hahmo on Valkoinen velho, kuvankaunis mutta paha nainen, joka tuo Narniaan ”ikuisen talven”. Ylimuistoiseen pahuuteen kuuluu sekin, että 100 vuotta kestäneen talven aikana joulun viettäminen tehokkaasti estetään.

Japanilaisten vanhojen kauhutarinoiden kokoelma Kwaidan sisältää kertomuksen Yuki-onnasta, luminaisesta, joka tavallisen, joskin poikkeuksellisen kauniin, naisen hahmossa tulee puunhakkaajan vaimoksi ja synnyttää tälle kymmenen lasta, ”kauniita poikia ja tyttäriä jokikinen ja kaikki vaaleita iholtaan.” Tarinan lopussa hän kuitenkin paljastuu puunhakkaajan nuorena tapaamaksi kuolettavaksi luminaiseksi. Tultuaan tunnistetuksi luminainen ”hälveni kirkkaaksi valkeaksi usvaksi joka kohosi leijumaan kattohirsiin ja väristen katosi ulos savuaukosta...”. Viime sanoikseen hän uhkaa tappaa puunhakkaajan, mikäli tämä ei huolehdi hyvin heidän lapsistaan.

Miespuolella ei lumen ja kylmyyden alueella ole tarjolla mitään vastaavaa, kaikenlaisista joulupukeista ja pakkasukoista vaikutelmaksi jää se, että he ovat pääsääntöisesti hieman rasittavia vanhoja hihitteleviä dementikkoja. Ei puhettakaan naiskylmyyden edustajien arvovallasta, karismasta ja eroottisuudesta.

Mikä osuus Suomen talvisodan 1939-1940 sankaruus- ja yhtenäisyysmytologiassa oli kylmyydellä, naisellisen tappavalla pakkasella, joka kohmetti arojen pojat Raatteen tielle mutta suojeli omansa? Kun sotilaspastorit manasivat isä Jumalan taistelemaan Suomen puolella, luonto heitti peliin hänen tuekseen vielä äiti Pakkasen.

Venäläisillä oli aiemmissa kahinoissa omana liittolaisenaan hänen miehensä, kenraali Talvi, joka löi sekä Napoleonin että Hitlerin sotajoukot. Mutta maapohja taas oli Äiti Venäjä, kun se Suomessa oli Isänmaa.

Joku Freudiin kallellaan oleva tutkija tai muu päivystävä mentaliteettihistorioitsija voisi ottaa tehtäväkseen selvittää tätä.

Juontuisiko täältä kaukaa myös hiihtourheilun pyhyys. Millaista äidinmurhaa silloin edustaakaan se, että kilpaladulla suomalaishiihtäjien suurteot onkin tehty mömmöpäin.

Nyt kun hanki ei enää kanna ja talvisota joudutaan käymään joka vuosi lumitykein, meillä on jäästä ja kylmyydestä muistona vain mediadraama, rooleissa rehti konna (Kari-Pekka Kyrö) ja korruptoituneen ja mädän järjestelmän edustajat (Hiihtoliiton erilaiset toimihenkilöt ja urheilujohtajat).

- - - - - - - - - - - - - - - - -

Ilmoitusasia: Tämä blogi vaipuu tästä alkaen joksikin ajaksi talvihorrokseen. Seuraava päivitys tulee elokuun ensimmäisellä täydellä viikolla.

Toivotan kaikille antoisaa kesä-, syys- tai talvilomaa siihen asti!

Ja muistakaamme mitä poliisisarja Hill Street Bluesissa kersantti Phil Esterhaus sanoi joka jakson alussa käskynjaon päätteeksi:

- Hey, let's be careful out there!

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (22)

Kun liittoutuneiden joukot 1944 aloittivat Normandian maihinnousun, BBC lähetti Ranskan vastarintaliikkeelle tiedon rytinän alkamisesta käyttäen koodina Paul Verlainen runon ”Syyslaulu” alkua:

”Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset haavoittavat sydäntäni...”

Maihinnousupäivänä liittoutuneiden tappiot olivat n. 10 000 miestä kuolleina, haavoittuneina ja kadonneina. Maihinnousu tapahtui kesäkuussa.

Verlaine oli kuollut Pariisissa jo 48 vuotta aikaisemmin, runoilijain viranhoitoon likeisesti kuuluvien absintti- ja huumehöyryjen katveessa. Hän kuoli tammikuussa.

Syksyn viulujen aika on voimakkaan elämäntunteen aikaa.

Syksyä luonnehtiva tunnetila voisi olla helpotus. Värit piirtyvät esiin, ympäristö saa karaktääriä, lämpötila alkaa elää. Ihmiset ja eläimet rauhoittuvat. Luonto rauhoittuu.

Syksyllä koetun ahdistuksen tai melankolian syy voi olla kesänjälkeisen välitilinpäätöksen tuloslaskelman loppurivi: ei se sen kummempaa ollut, taaskaan, ja tuskin siitä muuttuu tulevaisuudessakaan. Tämän tuntemuksen nimityksenä korkean koulutustason maassa melankolia on paras: sehän on perinteisesti oppineisuuteen liitettyä, ”kaiken tietämisen ja katoavuuden aiheuttamaa tuskaa, joka ilmeni raskasmielisyytenä”, kuten Seppo Knuuttila määritteli. Klisheemäisesti ajatellen koulutettu raskasmielinen suomalaisuus siis elää syksyllä ja syksystä. Nauttikaamme siitä, jalostakaamme sitä. Edelleensublimoikaamme sitä.

Voitaneen tervehtiä tyydytyksellä sääennusteita, joiden mukaan tulevana juhannuksena suuressa osassa Suomea on epävakaista tai sataa.

"Keltalehtien kasaantuessa sade lyö toista sadetta" (Aapo Junkola)

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (36)

Liiketaloustieteen oppikirjasta löytyvä markkinoinnin määritelmä sopii myös kesän määrittelyksi: ”Se on toimintokokonaisuus ja ajattelutapa.”

Jätkäpoikasemioottisesti ajatellen kesä on maaseutuluontoa, vapautta, spontaaniutta, joutilaisuutta, perheen yhdessäoloa, elämyksiä vastakohtana kaupungille, palkkatyölle, säännellylle työajalle, ahkeroinnille, erillisyydelle, ennakoitavuudelle.

Kesän kanssa tullaan kuitenkin samaan normituksen ja eteen tekemisen ilmiöön joka luonnehtii turismia, toista elämysten hautausmaata: se määrittyy sen kautta mitä se ei ole ja on eräällä tavoin talvielämän kritiikki. Talvea siedetään koska sen jälkeen tulee kesä.

Turismin tavoin kesä on näennäisen vapauden kaavun alla transformoitunut projektiksi: on mentävä, on kierrettävä, on tehtävä.

Kesään voi valmistautua jo hyvissä ajoin fyysisesti, mikä tarkoittaa itsensä rantakelpoiseksi laihduttamista ja ruumiin rusketusvoitelua.

Jo kesämökki voi olla joko esiteollisen ajan puuhamaa jossa on jouten olemista vältellen kalastettava, istutettava, raivattava, haravoitava (perinteinen kesämökki, sosiaalidemokraattinen eden) tai suoraan kaupunkielämän jatke, talviasuttava, sähköistetty, kunnan putkiverkostoon liitetty huvila jonka ovelle pääsee autolla ja jossa voi laptopilla jatkaa sitä mikä kaupungissa jäi kesken. Ainoa muutos on ikkunan taa ilmaantunut metsä- tai merimaisema.

Oman haikean lisävivahteensa kesäiseen ”luonto"kokemukseen (suomalainen ”luonto” on kulttuuristettua luontoa, ”luontoa”, ei luontoa) tuo yhä vahvempi tietoisuus siitä, että käsillä saattavat olla viimeiset ajat kun se ylipäätään on mahdollista. Käsite ”lapsuuden kesä” saa uusien sukupolvien myötä uuden sisällön.

Ilmastonmuutos voi liudentaa kesän ja muiden vuodenaikojen erot niin että joulu ja juhannus voidaan viettää suunnilleen samoissa olosuhteissa. Loogista tämä olisi siksi, että joulu nykyiselläänkin on kesän etäispesäke, merkityksistä raskas kuorma kantaa. Kesä vuodenajoista, joulu juhlista julmin.

Kesällä on laiturinnokassa luettava kaikki lukematta vielä olevat kirjallisuuden klassikot. On ladattava pattereita.

Etuliite ”kesä–” tuo ilmiöön väliaikaisuuden ja kenties halpa-arvoisuuden leiman: kesäkissa, kesähitti, kesäheila (joukkoon kuuluu kenties nyt myös: kesähäät).

Kesä on vapaa pudotus, jonka aikana toteutetaan koko itse.

Projektiluonteen lisäksi kesän yhteydessä toteutuu myös poissaolon läsnäolo; aina kun siitä puhutaan ja varsinkin silloin kun sitä yritetään "analysoida" (kuten tässä), voidaan olla varmoja että ollaan myöhässä ja varsinainen kesä on jo jossain aivan toisaalla.

Yamamoto Tsunetomon ohje kesäsamuraille: kesän jokaisen päivän aamuna ja jokaisen päivän iltana ajattele että kesä on jo mennyt. Näin olet vapaa ja elämäsi moitteetonta.

Luinen viikatemies Reijo Taipale koputtaa aina lopuksi kuitenkin ovelle ja kertoo: kurjet lähtevät ja sataa vettä.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (66)

Nimimerkki Leenan tässä blogissa edelliseen merkintään tekemät kommentit saivat aikaan mm. sen, että tuli päähän sellaisiakin ajatuksia, että voisi kirjoittaa jotain yleisellä tasolla blogeihin liittyvää ja blogeja käsittelevää.

Huomasin kuitenkin pian, että se on mahdotonta.

Blogeista on sanottu jo kaikki mahdollinen, vähintään kerran. Eikä ole palkitsevaa jatkaa spekulointia ja kinastelua siitä, mitä blogit ovat ja millainen vaikutus niillä on mihinkin asiaan, millainen vallankumous ne ovat tai eivät ole viestinnän kentässä jne. Näitä asioita voi katsoa uudestaan kymmenen vuoden kuluttua, silloin tiedetään enemmän.

Ei myöskään ole mielekästä sovitella blogeja joihinkin kirjallis-filosofis-kommunikaatioteoreettisiin kehikoihin joko niiden ulkonaisten piirteiden tai kirjoittajien omien ilmoitusten mukaan - siis tehdäänkö blogissa lapasia, julkaistaanko kissojen valokuvia, haukutaanko maahanmuuttajia vai toivutaanko masennuksesta. Näissä yrityksissä päällimmäisenä haiskahtaa perinteinen akateeminen tapa pakonomaisesti survoa uusi ilmiö vanhaan lokeroon ja samalla paaluttaa se oman tieteenalan, tutkimussuunnan tai koulukunnan erityisosaamisalueeksi.

Todettakoon tässä yhteydessä, että blogeihin liittyviä akateemisia tutkimuksia olen lukenut vain kaksi, yhden väitöskirjan ja yhden lisensiaatintyön. Mutta kummastakaan ei löydy tähän oikein mitään myönteistä sanottavaa. Tiedossani ei myöskään ole, kuinka paljon tällaisia tutkimuksia kaikkiaan on tehty.

Blogeissa tapahtuva blogeista puhuminen on myös jollain tavoin tunkkaista, vaikkakin se pienehkön otoksen perusteella tuntuu olevan varsin yleistä. ”No mutta puhutaan nyt välillä teistäkin. Mitä mieltä te olette minusta?”

Leenan kommentit käsittelivät ja sivusivat myös kirjoitustyyliä, jota hän tässä blogissa katsoo noudatetun, ”vähän kuin naistenlehdissä; pakko olla koko ajan kivaa.”

Tästä on vielä vaikeampi sanoa mitään. Tulkitsijan valta olkoon rikkumaton.

Voin tässä vain viitata jesuiittaveljeskunnan perustajan Ignatius de Loyolan kirjassaan Hengellisiä harjoituksia esittämään periaatteeseen, jota olen blogikirjoittamisessani yrittänyt noudattaa:

”Meidän on tarkasti otettava huomioon ajatusten kulku, ja jos niiden alku, keskiväli ja loppu ovat täysin hyvät ja taipuneet kokonaan hyvään, se on hyvän enkelin merkki. Mutta jos joku ajatustensa kulussa päätyy johonkin pahaan tai sivulle vievään tai johonkin vähemmän hyvään kuin mitä sielu aikaisemmin oli aikonut tehdä tai jos se heikentää sielua, tekee sen levottomaksi tai hämmentää sitä riistäen siltä sen rauhan, levon ja hiljaisuuden, mikä sillä ennen oli, tämä on selvänä merkkinä, että se johtuu pahasta hengestä, oman edistyksemme ja iankaikkisen pelastuksemme vihollisesta.”

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (45)

Vanha keinokuitukutri Andy Warhol tuli 1968 heittäneeksi jokapaikanhokeman: ”Tulevaisuudessa jokainen ihminen on kuuluisa viidentoista minuutin ajan.” Ja kuten usein tapahtuu, myös tässä tapauksessa filosofinen aksiooma on löytänyt hyvän kodin ja kasvualustan alueelta, joka saattaa tuntua yllättävältä.

Ei, nyt ei tarkoiteta politiikkaa, vaikka hätäisempi näin voisikin arvella.

Politiikka on tietenkin yksittäisen poliitikon kannalta warholilaisten viistoistaminuuttisten jatkuvaa lypsämistä ja kyttäämistä, mutta keskeisiltä osiltaan valtakunnanpolitiikkaa voidaan nykyisin luonnehtia tahdosta riippumattoman stand-up-komiikan alueeksi.

Tässä kohtaa alkaa jo polttaa: kun yhdistetään pyrkimys julkisuuteen ja tahaton komiikka, vaihtoehdot kaventuvat niihin tavanomaisiin epäiltyihin. Ja tällä kertaa voittajaksi rynniikin tuttuun suvereeniin tapaansa luterilainen kansankirkkomme, jonka edustajana maalinauhan katkaisee tällä kertaa Hyrynsalmen seurakunnan seurakuntapastori Antti Vasari.

Vasari on tullut asiaa pohdittuaan siihen tulokseen, että kiroileminen kertoo hälläväliä-meiningistä. Erityisen huolestunut hän on v-sanan monopoliasemasta; se on syrjäyttänyt jo muut voimasanat. V-sanan korvaajiksi Vasari ehdottaa sellaisia sanoja kuin ”himskatti, pahkeinen ja pihkura”. Siis: himskatti, pahkeinen ja pihkura.

Eittämättömiä stand-up-koomikon kykyjään Vasari väläyttää muistuttamalla naama peruslukemilla: - Jokaisesta turhasta sanasta joudutte tekemään tilin.

Klubiyleisö jo hörähtää odottavasti, kirkon seurakuntapastorin suusta tullakseen tuo jo on aika hyvä.

Ja jatkoa seuraa kysyttäessä pastorin omaa v-sanan käyttöä: - Kyllä v-sanakin käy joskus mielessä, mutta koetan olla sen verran periaatteellinen, että en päästä sitä huulilleni.

Ja näinhän se sitten jatkuu pastori Vasarin ensimmäinen klubikeikka, vain mies ja mikrofoni spottivalossa hämyisen klubin tupakansavussa (poikkeuslupa) ja nousuhumalaisen puheensorinan taustoittamana:

- Hei oottekste koskaan miettiny sitä että jos v-sana.... niin, tämä v-sana, sana joka alkaa v:llä... itse en koskaan sitä käytä, joskus on huulille meinannut tulla mutta oon heti siinä kohtaa ruvennut puhumaan nenääni... niin v-sana on ehkä siis joskus käynyt mielessä ja tullu nenän kautta ulos mutta sanan referenssiä, sitä veetä, en ole oikein koskaan sillain miettinyt... en ollenkaan... ei ole ollu mielessä, huulilla eikä nenässä tämä v-sanan referenssi hei... Niin jos tämä v-sana korvattaisiin jollain muulla sanalla tai muilla sanoilla, niinkun vaikka himskatti, pahkeinen ja pihkura? Ettekö oo? No minä oon kuulkaa... Oikeastaan jo nuorempana kun vielä kävin ravintoloissa ja tansseissa niin... niin siis mikskö vai... no ihan tanssimassa vaan, tai rehellisyyden nimissä kyllä silloin tämä referenssikin mieleen välillä juolahti, ei auta mikään, tunnustaa täytyy... No mut siis tää juttukin liitty sitten kyllä tämmöseen tilanteeseen kun kerran pääsin saatille ja oli oikein referenssi siinä mielen ja kielen päällä mutta tulevana seurakuntapastorina en oikein voinu muuta siinä kun tytön kotiportilla kysyä v-sanaa vältellen että pääsiskö yöks, ja tota... saisko vähän pihkuraa, edes koittaa, edes vähän jos pääsis tollain pihkuraa koittaan niin kyllä sekin jo... Niin kattokaas tyttö ensin punastu, sitte alkoi itkeä ja lopulta raivostu ja löi mua yllättäen kovaa nenään niin että veri alkoi vuotaa ja juoksi nopeasti kotiinsa sinne... ja siinä matkalla kuulin kun se itkuisena huusi että ”Hyi, ihme saatanan pervertikko, vai pihkuraa tarvis? Vittua olisin voinu kyllä säälistä antaakin, mutta että... pihkuraa... yök... miten joku voi olla niin sairas!” ... no veri onneksi lakkasi nenästä vuotamasta kun lähdin siitä yksin kotiin tallaamaan, mutta alkoi kolme kilometriä ennen kotia sataa ja kastuin läpimäräksi vaikka juoksin loppumatkan.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (58)

Heimon, yhteisön, yrityksen, perheen, kansakunnan tai kulttuurin tärkein ja keskeisin osa, pyhänä pidetyt perusarvot tai merkitysryppäät tai niiden ilmentymät, siirretään aina jotenkin syrjään, pois, turvaan tylsästä ja nuhjuisesta arkielämästä.

Ajallisesti sijoituspaikka on joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa - jo runoniekka Ovidius pari tuhatta vuotta sitten kirjoitteli ihmiskunnan menneestä kulta-ajasta, ja kristinusko pelaa varman päälle laittamalla onnelan sekä eteen että taakse.

Paikallisesti hyvä ja toivottava voidaan sijoittaa johonkin kaukaiseen mutta tunnettuun, paradoksaalisesti se voi olla olemassaolevan täysi vastakohta: kehitysmaissa voidaan katsoa ihaillen läntisiä teollisuusmaita ja niiden tavarapaljoutta, länsimaissa taas idealisoitu hyvä elämä löytyy esiteollisista pastoraaliyhteiskunnista, joissa huolen häivää ei näy.

Yksilötasolla näkyy sama kuvio: elämässä mennään eteenpäin jonkin tulevaisuuteen osoittavan projektin turvin; ”lasten takia on pakko jaksaa”, ”kunhan pääsen eläkkeelle niin...” .

Jotta tällainen näkökentässä kepin päässä heilahteleva itseripustettu merkitysporkkana - melkein ulottuvilla mutta ei ihan - toimisi, sen tulee olla poissa ja läsnä yhtä aikaa. Tämä tapahtuu jonkin konkreettisen esineen tai objektin kautta, oli se sitten menestyneen ihmisen elämäkerta tai talviasuttavan mökin piirustukset, niissä konkretisoituu kaikki se hyvä jonka saan sitten kun. - Ymmärtääkseni tämänkaltaisesta tilanteesta nimimerkki sissi kirjoitti eräässä aiemmassa kommentissaan käsitellessään ”tavarafetisismiä”.

Dynaamisen etukeno menon meininki vaatii tässä lisäksi sellaisen strategian, jossa tavoiteltu olotila on asetettu tarpeeksi kauaksi. Siten, että sitä kohti voidaan pienin askelin edetä, konkreettisia fetissejä hankkimalla ja niitä vaalimalla, mutta myös siten, että sitä ei koskaan lopullisesti saavuteta.

Jos niin huonosti kävisi että mission accomplished, perimmäinen tavoite saavutettu, ei olisi sen jälkeen enää muuta vaihtoehtoa kuin laittaa lukulistalle Camus, miettiä, miks toinen täällä valon lapsi on, kaivaa esiin isoisän sotasaaliina tuoma wakizashi ja mennä saunan taakse performoimaan seppuku.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (5)

Iltapäivälehdistö raportoi hiljan, että Itävallan Amstettenin kauhujen talon nuorin uhri Felix Fritzl oli viety McDonalds-ravintolaan, missä hän oli syönyt elämänsä ensimmäisen hampurilaisaterian. Tietojen mukaan kuusivuotias poika rakasti syömäänsä Happy Meal™-ateriaa.

Kellarivankeudessa ollessa pojalle oli vakuutettu, että televisiomainoksissa ollutta McDonaldsia ei oikeasti ole olemassa.

Mainostoimisto America, American kreatiivinen johtaja John Wayne näkee tapahtumien kulussa metaforisen tarinan vapauden voitosta.

- Kuvitelkaa nyt, kuusivuotias demokratiaa, vapautta ja hampurilaisia rakastava poika, joka on joutunut koko ikänsä elämään Itävallan insesti-isän rakentamassa insestihelvetissä, ainoina hauraina yhdyssiteinä insestivapaaseen maailmaan hänen televisiosta näkemänsä McDonaldsin mainokset. Ne ovat kuitenkin auttaneet häntä pitämään toivoa yllä ja kaikesta huolimatta unelmoimaan paremmasta maailmasta.

- Kunhan pojan veli Stefan (18) , sisko Kerstin (19) ja äiti Elisabeth (42) saadaan tolpilleen ja ne lääkärit siitä pois höösäämästä, olemme suunnitelleet kokonaisen mainoskampanjan tästä lähtökohdasta. Ensimmäinen lyhyt spotti on sellainen, jossa koomassa oleva Kerstin yhtäkkiä avaa silmänsä ja sanoo itävaltalaisella terminator-englannilla: "Olen takaisin. Missä on minun Happy Meal™ -ateria?"

- Tästä kampanja sitten jatkuu perhe-teemalla; korostamme sitä kuinka ydinperhe on vapaan länsimaisen elämäntavan kulmakivi. Jos Itävallan insesti-isäkin™ pääsee erikoisluvalla vankilasta kuvauksiin - tulemme anomuksessa painottamaan sitä että hän mainoksissa esiintymällä haluaa turvata perheensä talouden kuten jokainen huolehtiva perheenpää tekisi - kuvataan siellä heidän kellariloukossaan spotti teemalla "The Family That Lays Together Stays Together"; tämän mesitsi on lähinnä kotimarkkinoille, kohderyhmänä ovat Appalakien vuoristossa ja Teksasin syrjäseuduilla asuvat ruokakunnat.

- Kaikkeen maailmaan leviävässä versiossa taas tuodaan selvästi esiin se, että jo kahden kerroksen aikoina Fritzlin perheellä olisi ollut mahdollisuus tilata kotiinsa, sekä kellariin että yläkertaan, täydelliset McDonalds-ateriat: yläkerrassa olisivat äiti ja kolme rappusilta löydettyä lasta voineet nauttia vähälaktoosiset Big Mac™it mieheen (alk. € 3,95) samaan aikaan kun kellarissa olisi nautittu isän seurassa pahimpaan nälkään vaikkapa Quarter Pounder™it (€3,95) tai mehevät Kanawrapit (alk. € 2.00). Ja palanpainikkeeksi Coca-Cola Light 0,5 l (alk. € 2.20) tai Coca-Cola zero (tulee kaupan päälle ostettaessa Big Mac™-ateria).

- Viesti kuluttajille tässä on se, että jos Itävallan kauhujen talon molemmissa kerroksissa olisi saatu nauttia huokeasta ja puhtaista raaka-aineista valmistetusta insestivapaan maailman ruoasta, olisi mieliala pysynyt kaiken keskellä korkealla eikä mitään psykiatreja todennäköisesti olisi nyt tarvittu, ja kaipa ne insestihommatkin sujuisivat sutjakkaammin hyvin syöneenä - Tee mitä teet, McDonalds antaa voimia.

- Kampanjan huipennukseksi on kaavailtu kolmenkymmenen sekunnin spottia, jossa koko Itävallan kauhujen talon insestiperhe™ vie yksissä tuumin viime tervehdyksensä kellarissa vastasyntyneenä kuolleen jäsenensä haudalle; loppukuvassa, puolilähikuva alakulmasta, (taustalla Rodgersin & Hammersteinin Sound of Musicia sellolla) Itävallan insesti-isä™ sanoo pientä hautakiveä katsellen, äänessä murhe: "Hän koskaan Big Mac™-ateriaa ehtinyt syömään ei."

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (7)