- On toikin, katos nyt: Korkeasaaren kameli menehtyi kastraatiotoimenpiteisiin.
- No on. Miten se menehty?

- Se nukutettiin ensin liian tukevalla satsilla. Tässä on että paksuunsuoleen kerääntynyttä kaasua ei sitten laskettu ulos tarpeeksi nopeesti ja sen johdosta palleassa ei ollut enää riittävästi tilaa jotta kameli olisi voinut hengittää ja se menehtyi.
- Oota mä käyn vessassa.
- Okei.
- Noni, selkis. Olikohan sillä kastraatioahdistus?
- Kellä?
- Sillä kamelilla.
- Ei tossa sanottu.
- Onkohan se eläinlääkäri nainen?
- Korkeasaaressa? On se.
- Saatto arvata. Mut jos se kuoli niin eihän ne sitä enää kastroinu?
- Ketä?
- Sitä kamelia.
- No ei varmaan.
- Sen kunniaks. Mä tarjoon.
- Sopii.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (8)

Taiteessa aina sattuu ja tapahtuu. Nytkin on viihdykkeinä ainakin kaksi kiintoisaa ja yleisölle mieluista taidetapahtumaa; on tämä valetaiteilijajupakka, ja sitten on tämä tuhoutuneen kirjan huikea rekonstruktio.

Ensin mainitussa jutussa Helsingin käräjäoikeus antaa tänään iltapäivällä tuomionsa. Kuvataiteilija Antero Kahila on ollut syytteessä siitä, että Michelangelo Merisi da Caravaggion tekemäksi väitetty työ Pyhä Matteus ja enkeli on paljastunut hänen tekemäkseen. Kahila on Caravaggion nimissä teoksen valmistumisen jälkeen hakenut ja saanut taiteilija-apurahoja, jotka on kuitenkin käyttänyt itse. Häntä syytetään kolmesta törkeästä avustuspetoksesta. Rikosepäilyt liittyvät siihen, että apurahoja olisi nostettu väärin perustein. "Olen kauhean pahoillani. Kaikki alkoi taloudellisesta ahdingosta", kertoo taiteilija Kahila.

Toinen taidemaailman tapaus taas on herättänyt myönteistä huomiota kansainvälisestikin: kirjailijat Tuula Sariola ja Ritva Sarkola julkaisevat Mauri Sariolan tuhoutuneen teoksen Susikoski ja talvisodan laki. Tekijät ovat kertoneet, että "rekonstruktion tavoitteena oli täydellinen autenttisuus". Alkuperäinen teos oli tuhoutunut mestarin ryyppy- ja pelireissuilla, jäljellä siitä oli ainoastaan mustavalkoinen valokuva, sekin housuntaskussa rypistynyt. Tämän johdosta tämän Sariolan ns. Ballantine's-kauden huipputeokseksi luokitellun kirjan rekonstruoiminen edellytti tekijöiltä poikkeuksellista pitkäjänteisyyttä. "Projekti ei ole ollut helppo. Takana on vuosien työ, jota on tehty aikaa ja kustannuksia säästämättä. Olemme jäljentäneet viikkokausia mestarin teoksia tiukasti vartioiduissa museoissa, monikielisen yleisön keskellä. Myös arkistotutkimukset ovat vieneet oman aikansa", kerrotaan Sariolan ja Sarkolan julkaisemassa tiedotteessa.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (10)

Paavo Haavikko kirjoitti aikoinaan: "Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi ja valta." Listaan hän olisi voinut lisätä kaikkein ainutkertaisimman herkun, vain kerran, kerralla nautittavan, kuolemisen.

Runoilija sanoo: "Kun sitä kuolee sitä on niinkuin ei olisikaan."

Tiibetissä kuolleet saavat perinteisen kohtelun. Erityiset ruumiinpaloittelijat hakkaavat vainajan kappaleiksi. Lihat irrotetaan veitsillä, luut murskataan kivillä, minkä jälkeen palaset jätetään kaupunkien ulkopuolella sijaitseville ruumiskentille hajoamaan ja palaamaan luonnon kiertoon. Ihminen muuttuu kuoltuaan osaksi maisemaa. Harry Halén kertoo, ettei aiheuta mitään "erityisempää mieltenkuohua, vaikka koira roikottaisi pihaan kaluttavakseen vastikään kuolleen perheenjäsenen koipea."

Haavikon Yksityisissä asioissa on kuvaus siitä, kuinka Kaivopuiston rannassa kolme punakaartilaista ampuu jäällä juoksentelevaa koiraa. Tapahtumia seuraava kirjan päähenkilö arvelee, että kyseessä on "Tanskan dogi", hänen mielestään "hieno koira". Koiraan osuu, ja aluksi näyttää siltä että kaartilaiset jättävät asian siihen. Päähenkilö etsii jo puuta tai vahvaa laudankappaletta jolla voisi mennä lopettamaan eläimen. Yksi kaartilaisista kuitenkin kahlaa lumessa koiran luo ja lopettaa sen. Toiset odottavat, ja sitten kaikki kolme lähtevät "kulkemaan lumista tietä. Oli kaunis päivä. Aurinko lämmitti."

Rauta-ajan Väinö sanoo: "Kolmea asiaa minä olen elämässäni pelännyt, kuolemaa, köyhyyttä, ja rakkautta. En muuta."

Emme tiedä pelkäsikö Paavo Haavikko kuolemaa, kuolemista.

Tiedämme että Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyn diktaattori ei niitä pelännyt.

Tiedämme myös, miksi: koska kuoleman ja kuolemisen pelko on "onnesta jäänyt hiillos."

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (19)

- Katos tota: "Mies ammuttiin metsästysreissun jälkeen Lapinlahdella". Aika paha.

- Syyte siitä tulee. Hätäkeskuksen virkailijalle. Kuolemantuottamus tai avunanto.
- Älä. Kui?
- Sattuu olemaan sisäpiirin tietoa että se puhelu on jo nauhalta purettu kun metsästäjät hädissään soittaa hätäkeskukseen: nyt kaveriin osui vahingonlaukaus ja voi olla että se kuoli. Virkailija sanoo nauhalla että rauhoittukaa nyt, pitäkää linja auki ja tehkää vain se mitä minä sanon. Varmistakaa ihan ensin onko uhri kuollut. No kato sitte kuuluu luurista laukauksen ääni ja metsästäjä että "Varmistettu on. Mitä teen seuraavaksi?"
- Älä.
- Joo. Esitutkinta on valmistunut asia on nyt syyteharkinnassa. Voi se kyllä tulla yllytyksestäkin.
- Ai saatana. Kaikkea sitä.
- Joo. Mä tilaan.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (4)

Richard Blackwell (1922 - 2008) on poissa.

Hän oli moniulotteinen mies, joka eläessään toimi muun muassa muotisuunnittelijana, prostituoituna, televisio- ja radiopersoonallisuutena ja lapsinäyttelijänä. Omimmalla alueellaan hän kuitenkin oli kriitikkona, tarkemmin: muotikriitikkona. Tämä oli se erityisosaamisalue, jolla hän suoritti elämäntyönsä kestävimmän osan ja viitoitti samalla tien lukuisille seuraajilleen.

Blackwellin kuuluisin aikaansaannos on vuosittain julkaistava "Kymmenen huonoiten pukeutuvan naisen lista". Tämä traditio alkoi vuodesta 1960 ja on siitä lähtien noussut kansalaisten tietoisuuteen kaikkialla maailmassa.

Blackwellin listan lumo on ainakin osaltaan perustunut siihen, että siihen valittujen julkkisnaisten pukeutuminen on haukuttu mahdollisimman ilkein sanakääntein, usein myös mainittavaa verbaalista nokkeluutta osoittaen. Taustana ilkeilyjen suosiolle on myös se tavallisen kaduntallaajan vaistomainen - ja täysin oikea - vakaumus, että se on niille rikkaille nartuille kuitenkin ihan oikein.

Totta kai on myös käynyt ajan myötä niin, että listalle "pääsemisestä" on tullut joissakin piireissä positiivinen meriitti.

Tiedossa ei ole, liittyykö Richard Blackwell siihen kuuluisien amerikkalaisten joukkoon, joilla on suomalaiset sukujuuret, mutta luontevalta se miehen toimenkuvaa ajatellen tuntuisi (sivumennen voisi kysyä onko isänmaamme brändityöryhmä tietoinen siitä, että mm. Yhdysvaltain kommunistisen puolueen legendaarinen puheenjohtaja Gus Hall [1910 – 2000] ja ensimmäisenä naispuolisena sarjamurhaajana teloitettu Aileen Wuornos [1956 –2002] olivat molemmat ehtaa suomalaista brändiä, ja mihin toimenpiteisiin työryhmä heidän esiin nostamisensa suhteen aikoo tulevassa Nato-kumppanimaassamme ryhtyä).

Sillä onhan niin, että Suomessa Blackwellin perintö nauttii suurta arvostusta. Suomalaiseen mediamaailmaan on vähitellen ilmaantunut kokonainen leegio kolumnisteja, muodin asiantuntijoita ja muita stailaajia ja erikoistuntijoita, joiden päätehtävä on kirjoitella juttuja julkkiksista ja sellaisiksi aikovista. Tämä tapahtuu pääasiassa ruotimalla kohteiden ulkonaisia olemuksia. Suomalaisessa blackwellismissa on pari omaakin piirrettä: se on demokratisoitu siten, että kielelliseltä tasoltaan haukkujaiset eivät useinkaan nouse kovin korkealle, ja irvailun kohteeksi voidaan urhoollisesti ottaa myös kuka tahansa julkisuuspelissä vielä avuton parikymppinen aloitteleva laulajatar tai vastaava. Tässä voi halutessaan nähdä jotain perin suomalaista, autoritäärisen ajattelun makeaa hedelmäähän näin syödään.

Rinnakkaisena ilmiönä voisi kehitellä ajatusta eritoten suomalaiseen ilmastoon ja mentaliteettiin adaptoidusta terapiamuodosta. Kun erilaisia terapioiksi nimitettyjä kurssitus- ja rahastuskeinoja on jo lyöty jalkeille jos millaisia, voitaisiin suomalaisen itseilmaisun erityispiirteet huomioiden lanseerata kirjallisuusterapiasta (bibliotherapy) jalostuneempi, suomalaisempi muoto: kritiikkiterapia (criticism therapy). Siinä oma sisäinen tunnemaailma projisoidaan erityisin tekniikoin taiteellisen työn tuotoksen, tässä tapauksessa kirjan, sisältöainekseen ja sen herättämiin spontaaneihin tunnevasteisiin. Nämä puetaan sen jälkeen formaalin kirjallisuuskritiikin muotoon: "Vittu se mikään o, se mitään osaa, niin tyhmän näkönenkin, ja jos se sen edellinen juttu oli huono niin tämä on kyllä vielä selvempi hätäpaska; täytyy ihmetellä kustantajaa joka..."

Suomen kriitikkokunnan uusiutumistarpeen huomioiden paikallaan voisi olla myös erityinen Blackwell-instituutti, jossa ammattikriitikon uralle aikovien olisi mahdollista suorittaa valmistavia opintoja.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (4)

Alfred Hitchcockin eräs tunnettu tokaisu kuuluu: "Televisio toi murhan takaisin kotiin, minne se kuuluukin."

Tilanteesta kodeissa on meidät siitä lähtien pitänyt ajan tasalla myös lehdistö, kuten eräs hiljattain julkaistu tutkimus kertoo. Tutkimuksessa tarkasteltiin lehdistön tapaa käsitellä suomalaisittain poikkeukselliseksi miellettyä rikosta, perhesurmaa, veritekoa, jossa "isä tai äiti surmaa lapsensa ja toisinaan myös puolisonsa ja itsensä." Tutkimuksessa vertailtiin lehdistön uutisointia tällaisista tapauksista eri vuosikymmenillä, ja tulokset vahvistavat suurin piirtein ne asiat jotka paljaalla silmälläkin on saattanut huomata: tapaukset saavat lehdissä enemmän tilaa kuin aiemmin, uutisoinnin nopeuskilpailu on siirtynyt selvästi lehtien nettisivuille, tunnereaktioiden kuvailu on lisääntynyt ja 2000-luvulla se on jopa hallinnut (iltapäivälehtien) uutisointia, tapahtumien draamallistaminen ja visualisoiminen on lisääntynyt, surmien tekotapaa saatetaan kuvailla hyvinkin yksityiskohtaisesti (joskin tässä on ilmeisesti jonkinlainen "raja" tullut vastaan), ulkopuolisten haastateltavien luonnehdintoja tapahtumista käytetään yhä enenevässä määrin ("en voi uskoa...").

Uutinen ei kenellekään liene se, että kehitys on tutkimusajanjaksolla ollut hyvin samankaltaista niin iltapäivä- kuin muussakin lehdistössä.

Perinteisten journalististen kysymysten mitä?, missä? ja kuka? sijaan perhesurmien osalta korostuu miksi?-kysymys. Viranomaisfaktojen lisäksi lehdissä saavat reaktionsa raportoida sekä naapurit että lukijat (keskustelupalstat), naapurit ja tuttavat suorittavat auliisti ilmeisen itsestäänselvinä jo pidetyt luonnehdintahommansa ja asiantuntijat omat teoreettis-viileät taustoituksensa. Poliitikot eivät ainakaan vielä täysimääräisesti ja säännönmukaisesti ole huomanneet ilmoittautua kulloisestakin perhesurmasta järkyttyneiden riveihin - tämä olisi eräässä mielessä loogista (amerikanisaatio)kehitystä ja saattaa olla vielä tulollaan.

Entiset tabut ovat uutiskilpailun tiimellyksessä ropisseet pois tieltä; uhrien hautajaiset voidaan ottaa hehkutellen haltuun, surutaloon saatetaan tunkea mikrofoni kädessä haastattelemaan omaisia, toimittajat kokeilevat tapahtumien kuvailuissa melodraaman osaamistaan jne.

Mutta yksi kulttuurinen tabu ainakin vielä löytyy: tutkija toteaa, että "viime kädessä toimitukset varjelevat lukijoitaan liian makaabereilta yksityiskohdilta", millä tarkoitetaan lasten tappamisen yksityiskohtaista kuvailua. Lukijoiden "varjelu" tuntuisi tosin johtuvan lähinnä siitä, että asia on niin herkkä että saattaa karkottaa lehdeltä ostajan ja lukijan. Ilmeisen piinalliseksi on lasten kuoleman kuvaaminen koettu varsinkin silloin kun nämä eivät ole kuolleet joko nukkuessaan tai huumattuina. Samaan asiaan liittyvät myös tutkimuksessa mainitut kaksi kanteluita aiheuttanutta iltapäivälehtien lööppiä vuodelta 2005, "Isä tappoi lapsensa kesken aamupalan" ja "Äiti poltti lapset ja itsensä". Seuraavana vuonna lööppien raaistumisesta käytiin laajaa keskustelua.

Logiikka: tähän asti mässäilkäämme, mutta ei edemmäs.

Turvattomiin ja avuttomiin kohdistuva väkivalta herättää aina voimakkaita tunteita. Tässä katsannossa kiintoisa kysymys on se, keitä kulloinkin tähän kategoriaan hyväksytään, keitä ei. Objektiivisesti voisi ajatella että tällaisia suojeltavia ryhmiä yhteiskunnassa olisivat ne samat joita Sillanpään marssilaulussa vakuutetaan sodassa puolustettavan: "lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet". Suurta moraalista kuohuntaa ei kuitenkaan näytä herättävän, vaalienalusajat poislukien, laitosvanhusten viruminen vaipoissaan, kosmisille ikitripeille doupattuina, ja kun äidit ja morsiametkin ovat jo retkahtaneet epämiellyttäviksi palkkaa ja oikeuksia vaativiksi subjekteiksi, on emotionaalisesti korrektien suojeltavien listaa päivitettävä nykytilannetta vastaavaksi:

Vanhusten ja morsianten tilalle rankingissa ovat hyviksi autettaviksi astuneet eläimet, mutta hyvänä kakkosena tulevat maaliin pienet ja sisukkaat lapset.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (10)

Sana viikonvaihteeksi 1

- Katos tota, Raimo Summanen vaatii Suomen huippu-urheilulta enemmän rohkeutta. Kipeistä asioista olisi puhuttava avoimemmin.

- Älä. Summaselle ei riitä Palander, Litmanen ja Nieminen? Nehän puhuu ihan avoimesti siitä mikä asia on kipee, jalka vai selkä.
- Ei taida riittää.
- Otetaanks vielä yhdet?
- Otetaan vaan jos sä maksat.

Sana viikonvaihteeksi 2

- Oho. Nääksä noita otsikoita? "Ere Kokkonen 1938-2008", "Ere Kokkosen viimeinen haastattelu" ja "Mestariohjaajan ura kuvina".
- Jaa-a, vai läks se sitte jo Kokkosen Erekin. Kuka toi toinen oli?
- Sun vuoro tilata.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (11)

Rovaniemeläinen Hotel Santa Claus on saanut Saamelaisneuvostolta huomautuksen siitä, että hotellin sisustuksessa ja markkinoinnissa on käytetty "noitarummun symboleita". Viitaten YK:n yleiskokouksessa hyväksyttyyn alkuperäiskansajulistukseen Saamelaisneuvosto katsoo, että kysymyksessä on saamelaisten immateraalinen omaisuus, heidän "perinteiset kulttuuriset ilmauksensa", jonka käyttöä heillä on oikeus myös rajoittaa. Saamelaisneuvoston puheenjohtajan Pauliina Feodoroffin mukaan tässä tapauksessa oikeus käytön rajoittamiseen koskee saamelaisten "uskonnollisia symboleja".

Saamelaisneuvosto on Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän saamelaisten järjestöjen yhteistyöjärjestö.

Hotellin edustajien ja Saamelaisneuvoston neuvottelujen jälkeen hotelli tiedotti, että "markkinointi- ja sisustusmateriaaleista poistetaan noitarummun symbolit niitä uusittaessa. Uusissa materiaaleissa rummun symboleita ei enää tulla käyttämään."

Saamelaiskäräjät, joka on "Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin" ja "edustaa saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä ja hoitaa saamelaisten kieltä, kulttuuria ja heidän asemaansa alkuperäiskansana koskevia asioita", on puolestaan sanoutunut irti Saamelaisneuvoston kannasta. Käräjät on virallisesti ilmoittanut, että kiellot voivat vaikeuttaa saamelaisyrittäjien toimintaa ja heidän tuotteidensa markkinointia: "Tämänkaltainen toiminta antaa vääränlaisen viestin matkailuyrittäjille ja sen seurauksena ne eivät välttämättä uskalla käyttää saamelaiskulttuurin tuotteita sisustuksessaan ja markkinoinnissa ja se voi johtaa jopa saamelaistuotteiden boikottiin." Saamelaiskäräjät ei myöskään näe noitarummuissa käytettyjä symboleja yksinomaan saamelaiskulttuuriin kuuluvina elementteinä.

Julkisuuteen on tullut myös tieto, jonka mukaan kaksitoista Saamelaiskäräjien kahdestakymmenestäyhdestä jäsenestä puolestaan on asiasta eri mieltä kuin käräjien hallitus; heidän mielestään käräjien kanta antaa tukensa saamelaisen kulttuuriperinnön kaupalliselle hyödyntämiselle; samalla kun kehotetaan käyttämään saamelaisten käsityöläisten tuotteita, hyväksytään kuitenkin myös teollisesti tuotetut "saamelais"esineet.

Tapaus on kiinnostava, siinä leikkaavat hyvin monet etnisyyteen, lainsäädäntöön, kulttuuriin, talouteen ja aluepolitiikkaan liittyvät asiat. Kenellä on valta päättää symbolien käytöstä, ja millä perusteilla?

Tähän mennessä jutun yhteydessä on joka tapauksessa ainakin lanseerattu uusi käsite, "teollisesti valmistettu noitarumpu".

Ja hieman asian vierestä, mutta kuitenkin: jokainen voi miettiä mielessään, millaiset sävärit aiheuttaa hotellin markkinointislogan, joka on todennäköisesti markkinointipäällikkö Hieronymus Boschin kynästä lähtöisin: "Clarion Hotel Santa Clausissa on ainainen joulu".

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (13)

Kirjallisuushistoria muistuttaa hieman mm. sotahistoriaa siinä, että molemmissa haetaan konsensusta siitä millainen painoarvo ja merkitys millekin asialle, henkilölle ja asiaintilalle tapahtumien kulussa annetaan. Erona on se, että kirjallisuudella ei enää ole pitkään aikaan ollut mitään virkaa minkään imaginaarisenkaan kansallisen projektin ylösrakennuksessa; lähiajan sotahistoriasta kinaaminen ja siitä kiivailu kertoo sekin ehkä vain sen, että menneisyyden ennustaminen sittenkin on helpompaa ja lohdullisempaa kuin tulevaisuuden.

Kirjallisiakin merkkihenkilöitä kuolee pois tai heidän syntymästään tai kuolemastaan tulee kuluneeksi. Nämä tapahtumat tuovat mukanaan aina muistelukset ja elämäkerrat. Tältä osin mennään saman kaavan mukaan kuin kenraalipuolella.

Mitään uutta näissä suurselvityksissä harvoin on. Puhkikirjoitettujen suurmiesten tapauksessa uutuudeksi riittää jo se, että "jonkin vakiintuneen tulkinnan täräyttää hiukan eri asentoon", muutoin elämäkerran voi kirjoittaa "melkeinpä ohjekirja kädessä" (Erno Paasilinna).

Ja kun sitten tehdään valinta sen suhteen, pitääkö historia ymmärtää komeasti sanottuna merkityksessä "res gestae", menneisyyden tapahtumat, vai "rerum gestarum”, menneisyyden tapahtumista kerrottu kertomus, niin tarkoituksenmukaisempi on tämä jälkimmäinen, kiitos. Siinä historiankirjoitus linkittyy luontevasti kaikkeen muuhun tarinankerrontaan, jutusteluun ja sepittämiseen, ja historioitsija istutetaan kirjailijan, ammattivalehtelijan, viereen. Näin kuuluu olla, kirjallisuushistorioiden ja kirjallisten elämäkertojen tapauksessa varsinkin.

Lajityyppien sekoitukset ovat aina ilahduttavia ilmiöitä, mutta kirjallisuustieteellisten "eläytymisten" ja "nahkoihin menemisten" lopputuote on yleensä jonkinlaista karvahattupuolen gonzoa turvaverkon kera - ja tällä ei luonnollisestikaan pyritä vähättelemään sen kokemuksellista järisyttävyyttä, siksi monissa lehtihaastatteluissa se on käynyt ilmeiseksi.

Kuinka kirjallisuushistoriaan ja kirjailijaelämäkertoihin olisi sitten suhtauduttava? Rationaalinen metodin esitys löytyy venäläiseltä Viktor Jerofejevilta. Hän oli neuvostoajan Venäjällä epäilyttävän kirjoissa ja tarkkailun alla oleva nuori kirjailijanplanttu, jonka työ Maailmankirjallisuuden instituutissa oli vaakalaudalla; hän oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa laajaan Maailmankirjallisuuden historia-teokseen Kanadaa käsittelevät luvut. Asia ei häntä suuremmin kiinnostanut, mutta hän tajusi oman tulevaisuutensa olevan kyseessä. Hän kopioi tietosanakirjasta kanadalaisten kirjailijoiden nimet ja syntymä- ja kuolinvuodet, minkä jälkeen hän alkoi "`borgesmaisesti`sepittää kanadalaisten kirjailijoiden elämäkertoja, heidän keskinäistä polemiikkiaan, myrkyllisiä kriittisiä arvosteluja, uskonnollisia rettelöitä, taistelua kansallisen kirjallisuuden synnystä ja ennen kaikkea romaanien juonia. Keksin niitä yhden toisensa perään, sepitin sankarien luonteet."

Jerofejevin sepite sai arviointitilaisuudessa häntä yllättäneen vastaanoton; tutkijakollegat tunnustivat hänelle, että "he eivät olleet odottaneet Kanadan kirjallisuudelta sellaista värikkyyttä, ilmaisuvoimaisuutta, lajityyppien rikkautta." Tämän jälkeen Jerofejevin esitys, jossa siis ei ollut "sanaakaan totta", hyväksyttiin akateemisiin julkaisuihin.

Monia vuosia myöhemmin osallistuessaan Torontossa kirjailijafestivaaleille Jerofejev tunnusti tekonsa kanadalaisyleisön edessä ja ilmaisi katumuksensa. Innostuneet kanadalaiset halusivat kuulla yksityiskohtia. Jerofejev joutui silloin tunnustamaan, ettei enää muistanut sepitettyjä eikä edes oikeita nimiä.

Tämä muistinmenetys on asiassa tärkeä, jokaisen kirjallisuushistorian kehitykselle välttämätön vaihe kaksi.

On tietenkin myös täysin mahdollista, että Jerofejev on sepittänyt koko jutun.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (21)

- Moro. Mitä fakiiri?
- Kiire päällä, kiire päällä. Tarttee löytää nopeesti joku stand-up-koomikko. Edellinen sai kenkää kun löi hevosta, ja vielä melkein telkkarissa. Mitä muuta tahansa siellä saat tehdä mutta et lyödä, et hevosta. Ohjaaja oli itkenyt, lattiamanut ja valomiehet myös järkyttyivät. Pitäis löytää uusi tilalle vielä tänään.

- Kova homma. Mistä tähän hätään löydät semmosen.
- Ei paniikkia, on jo tiedossa, ja hyvä onkin. Tällasiin ei usein törmää.
- Älä. Kuka se on? Onks se kuuluisa?
- Roger Talermo. On.
- Kuka?
- Roger Talermo. Suomen Olumppiakomitean puheenjohtaja.
- Olisko se hyvä ständappaaja sitte?
- Se on kuule natural, luonnonlahjakkuus. Kuules miten hevii shittii se murjoo: "Monen kuulee kadulla sanovan: Huippu-urheilu ei enää ole puhdasta. Se on väärä mielikuva. On hyvä, että rajan rikkovia urheilijoita saadaan valvonnan tehostuessa kiinni. Valtaosa urheilijoista on kuitenkin puhtaita ja nauttii ei vain fyysisistä vaan henkisistä saavutuksista."
- Hah hah hah haaah ha, no perkele! Onhan se melkoinen, ja varmaan ihan naturaali! Sullahan on homma hanskassa!
- Kyllä näin on. No nähdään. Moi.
- Moi.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (4)

Hyvin varustetuista kirjakaupoista sekä postimyyntiliikkeistä on nyt tilattavissa huomiota herättämättä, toisella lähettäjänimellä alan ammattilaisten kirjoittama perusteos "Rakkauden lahja". Rakkauden kiehtovaan maailmaan ovat paimensauvat tanassa perehtyneet kahdeksan luterilaista piispaa, ja pohdintojen lopputulos kuluu nyt kristittyjen käsissä rakkauden saloihin askel askeleelta vihkivänä käytännön oppaana.

Odotetun kohuteoksen esipuheen allekirjoittajista puuttuu luterilaisista piispoista kuitenkin kaksi.

- Piispat Riekkinen ja Mäkinen, te ette kumpikaan olleet mukana kirjaa tekemässä. Eikö rakkaus kiinnosta?

- Kyllähän se periaatteessa, mikäs siinä, mutta nyt julkaistu teos ei kaikilta osin sisällöltään vastaa toiveitamme. Tästä syystä jättäydyimme pois.

- Mitä olennaista mielestänne teoksesta sitten puuttuu?

- Olisimme halunneet sinne muun muassa lisättäväksi keskustelevan osion kristittyjä askarruttavista rakkauden kysymyksistä. Esimerkiksi siitä N. R. af Ursinin esittämästä väitteestä, että herkällä nenällä varustettu kristitty pystyisi naisen tuoksusta päättelemään, onko tämä kristilliseen rakkauteen taipuvainen ja vieläpä sen, onko hän neitsyt. Samoin olisi mielestämme ollut hyvä liittää kristillisessä lääkärikirjassa aikoinaan esiintynyt kuvasarja kristillisen ihmisalkion kehityksestä. Mutta nämä päätettiin jättää pois. Edelleen olimme sitä mieltä, että kirjassa olevaa osiota "Seksuaalisuuden monet kasvot" olisi myös ollut omiaan täydentämään liitteenä oleva dvd, jossa esimerkiksi pastori Henry Saari ja pastori Rakel Liekki olisivat antaneet seksuaalisuuden monille kasvoille kasvot. Tällaiset lisäykset olisivat saattaneet lisätä myös kristittyjen lukijoiden määrää.

- Entä homoseksuaalisuus ja muut rakkauden erilaiset imenemismuodot, joita kristittyjenkin keskuudessa yhäti tunnutaan pidettävän oudoksuttavina?

- Päinvastoin kuin julkisuudessa on esitetty, nämä kysymykset eivät niinkään ole luterilaisen teologisen ajattelun keskiössä. Homoseksuaalisuuden osalta odotamme roomalaiskatolisten piispojen tai muiden tahojen julkaisevan oman opaskirjansa, heille opillisesti keskeiset instituutiot kuten luostarilaitos ja selibaatti antavat vankan asiantuntemuksen rakkauden tällä alueella. Mitä taas kristillisen eläinrakkauden moninaiseen ilmiökenttään tulee, odotukset ovat korkealla sen suhteen että suuria navettoja ja lampoloita luostariensa yhteydessä harrastavat kreikkalaiskatoliset kristityt veljemme tältä osin tarjoavat väkevää julistustaan myös opaskirjasen muodossa.

- Maallikkolukijan silmään pistää kirjan tietty epäkonkreettisuus ja ylimalkaisuus. Olisiko epäiltävissä, että tällainen jumalinen koivuklapiproosa jää kristilliselle lukijalle etäiseksi eikä hän koe sen antavan vastauksia hänen arjessa kohtaamiinsa ongelmiin, piispat Riekkinen ja Mäkinen?

- Tuo valitettavasti saattaa pitää paikkansa. Meillä oli myös ehdotuksia muovata kirjan yleisilmettä verevämmäksi ja tulla samalla lähelle ihmisten arkea laittamalla sinne "Elon tiellä usein kysyttyä"-osio. Täällä olisi voitu antaa ohjeita arjen ongelmatilanteisiin. Me kummatkin arkisessa työssämme piispoina olemme esimerkiksi kohdanneet seurakuntalaisia, jotka ovat lähestyneet meitä kysyen, kuinka on meneteltävä silloin kun perheen pienin on löytänyt epähuomiossa esille jääneen seksuaalilehden ja katsellut siinä olevia kuvia; tällöin saattaa kristittyä isää kohdata esimerkiksi lapsen esittämä vilpitön kysymys, "mikti tätillä on tetän pippeli tuutta, juoko täti tetän pittaa?" Tämänkaltaisessa tilanteessa on tietenkin otettava lapsi hellästi syliin ja rauhallisesti selitettävä hänelle: "Katsohan, silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan oikein, oikein paljon..." Tämä on arjen välittämistä. Tällaiset arjen kohtaamiset on nähtävä voimavarana, vanhempien ja lasten yhteisesti viettämänä laatuaikana.

Toinen ehdotuksistamme huolimatta julkaisusta pois jäänyt osa oli piispojen omakohtaisiin muisteluihin pohjaava "Piispantarkastuksissa sattunutta". Siinä me piispatkin olisimme astuneet lähimmäistemme eteen syntisinä ihmisinä - samanlaisina kuten te kaikki muutkin. Ja tunnetustihan tarkastusmatkoilla sattuu yhtä ja toista, ei siinä mitään. Mutta tämäkin osio jäi sitten pois. Olemme kyllä ajatelleet julkaista nämä apokryfiset muistelukset myöhemmin toisaalla, ja varmuuden vuoksi laitetaan sankariksi semmoinen fiktiivinen piispa Helmelä, ettei tule jälkipuheita, heh heh heh... Voimme antaa tässä maistiaiset:

"Helmelä repi asusteita naispapin alapäältä ja kurisi: perkeleen perkeleen perkele, touhusi pukille päästyään niin ettei tahtonut saada sisään. Messukasukka tuli tielle, hän nosti kasukkaa, haki sormin läpeä ja survoi hepinpään keskisormen avulla sisään: karvoja meni pahasti; törähti jo kuin kiitoksen kun hän hätäpäin vähän kankesi, naispastori huokaisi ja veltostui kun sai kunnolla läpeensä."

Hjuuh, ja veikkaamme että myy kyllä paremmin kuin tämä kahdeksan arvostetun virkaveljemme nyt julkaisema kirja.

- Kiitos haastattelusta, piispat Riekkinen ja Mäkinen.

- Kiitos.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (15)

- No mitäs meillä nyt jo on siinä? Kai joku teistä tytöistä on pistänyt ylös mitä tässä on puhuttu? Kirsi?
- No ihan tällaisia ranskalaisia viivoja olen merkinnyt sitä mukaa kun on tullut näitä alueita. Sellaisia mulla tässä on nyt kun "puhdas luonto", "vapaudenrakkaus", "avoimuus", "korkea koulutus", "kansainvälisyys", "säästäväisyys", "ennakkoluulottomuus", "eurooppalaisuus", "rehellisyys"...

- Riittää, riittää. Noista se lähtee, kyllä yksi maaprofiili saadaan noilla kummasti aikaan.
- Mutta entäs nämä kaikki mitä tässä on viime aikoina kaatunut päälle, on koulusurmaa, on lesbojupakkaa ja historian roskatynnyreistä on nyt kaiveltu että meikäläiset olisi olleet yhdessä Gestapon kanssa lahtaamassa juutalaisia ja muita kommunisteja... Näitä ne vatvoo kumminkin ja kyselee kaikenlaista. Jos kutsutaan nämä lehtimiehet vasta vuoden päästä, asiat on siihen mennessä ehtineet vähän lauhtua...
- Älä Ilkka ole noin pessimisti. Nämä tämmöiset asiat kuule haasteellisesti ja proaktiivisesti käännetään positiivisiksi, eihän tämmöisissä ole kyse kun painotuseroista. Vaikka kyllä suoraan sanottuna nämä saatanan tunarit taas ovat kaikkensa tehneet! Mutta kyllä tämä tästä. Näillä harteilla sitä on ennenkin pärjätty, kovemmissakin paikoissa. Jos tehtäisiin niin että te tytöt menette keittämään kahvit niin me pojat laitetaan tämä homma sillä aikaa pakettiin? Ja sinä Aki voisit kanssa mennä vaikka leikkaamaan pullaa siivuiksi sinne, kun olet sellainen erikoistilanteiden mies, heh heh. Lasse?
- Joo kuvat on valmiina, yksi sarja Inarinjärveltä, saamelaisia ja poroja kodan ääressä hymyilemässä, ruskaa, ja Saimaalta toinen samanlainen, norppaa, kalakukkoa, Paavo Nurmen patsas, tunnelmakuvia savusaunasta, ja pari Gallen-Kallelaa. Näillä on ennenkin pärjätty.
- Oikein hyvä. Ja on varmaan yötön yö siellä mukana?
- Kyllä on.
- No kuvapuoli on siinä. Mutta tämä teksti sitten. Pitäisi saada sillä lailla iskeväksi ja samalla torpata kaikki tämä negatiivinen mitä tässä on ollut, ja kautta rantain se bisnesnäkökulmakin siihen. Ehdotuksia?
- Miten olis tällanen: "Tuhansien järvien rannoilla investoijia odottaa sinisilmäinen ja vaaleatukkainen kansa, jonka koululaisista 99,986 % pääsee päivittäin koulutyön jälkeen hengissä kotiin ja joka on historian saatossa erilaisia perhemalleja ja kaikkia sukupuolisia suuntauksia kunnioittaen julkaissut maakuntalehtiä ja käynyt torjuntavoittoihin päättyneitä erillissotia."
- Eiköhän se tuossa ole. Soita Aksulle että pohjapaperi on valmiina, voidaan laittaa kiertoon. Ja ensi kuussa sitten kutsutaan ne eurooppalaiset päätoimittajat tänne. Mennään pojat katsomaan jos ne olisi jo saaneet sen kahvin valmiiksi.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (21)

Sanoma-konserniin kuuluvan SanomaWSOY Education and Books-liiketoimintaryhmän juuri julkaiseman tiedotteen mukaan suomenruotsalaisen lesbokirjailija Tove Janssonin kirjoittamien Muumi-kirjojen suomenkielisten versioiden painaminen ja myynti lopetetaan SanomaWSOY Education and Books-liiketoimintaryhmässä. Syynä on liiketoimintaryhmän ja lesbokirjailija Janssonin välille syntynyt postuumi luottamuspula.

Sanoma-konsernin konserniviestintä on lisäksi toimittanut julkisuuteen oman tiedotteensa, jossa valotetaan nyt tehdyn päätöksen taustoja. "Kun alunperin kustannussopimukset lesbokirjailija Janssonin kanssa tehtiin, nimenomaisesti keskusteltiin siitä, että lesbokirjailija Jansson varmasti on lesbo. Ja kirjoittaa kirjoja ja lesboilee, mutta ei osallistu millään tavoin politiikkaan. Nyt kuitenkin on tullut esiin tietoja, joiden mukaan lesbokirjailija ja hänen lesbokaverinsa suunnittelivat 1960-luvulla osallistumista Porvoon kunnalliseen päätöksentekoon. Tarkoitus oli päästä vaikuttamaan lesboparin Klovharun ulkoluodolla olevan kesämökin ympäristön kaavoitussuunnitelmiin. Vaikkakin nämä heidän suunnitelmansa jäivätkin toteuttamatta, on nyt esiin tulleiden tietojen valossa käynyt ilmeiseksi, että lesbokirjailija Jansson on kustannussopimushaastattelussa valehdellut meille omasta ja lesbokaverinsa epäpoliittisuudesta. Tämä on aiheuttanut syvän postuumin luottamuspulan lesbokirjailija Janssonin ja SanomaWSOY Education and Books-liiketoimintaryhmän välille. Nyt syntyneessä tilanteessa emme näe muuta vaihtoehtoa kuin purkaa lesbokirjailija Janssonin kanssa solmittu kustannussopimus ja lopettaa hänen kirjojensa painaminen ja myynti."

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (7)

Jotkut vanhat, vanhanaikaisina tai jopa epäinhimillisinä pidetyt tavat ja tottumukset katoavat ihmisyhteisöjen siirtyessä moderniin elämänmuotoon tai sen liepeille, jotkut tavat taas itsepintaisesti vastustavat kaikenlaista muutosta.

On myös sellaisia vanhoja ja jo unohtuneiksi luultuja asioita, jotka putkahtavat esiin ikään kuin uusissa vaatteissa ja uusin tunnuksin. Juuri nämä ovat usein mehukkaimpia kulttuuristen tulkintadiskurssien moninaisuuden - siis riitelyn - alueita. Asiaa auttaa huomattavasti, jos niihin saadaan liitetyksi jollain tavoin seksuaalisuus, kaupankäynti ja/tai moraali. Ja tietenkin saadaan, aina.

Viimeisimpiä innovaatioita alalla on neitsyyden kauppa. Julkisuutta ovat tähän mennessä saaneet ainakin perulainen, yhdysvaltalainen ja italialainen nainen, jotka ovat ilmoittaneet neitsyytensä olevan kaupan. Naiset ovat iältään 18-22-vuotiaita, ja omien ilmoitustensa mukaan neitsyitä - italialaisneitonen, joka ammatikseen poseeraa vähäpukeisena miestenlehdissä, on hankkinut epäilysten hälventämiseksi asiasta lausunnon veljeltään: "Hänellä ei koskaan ole ollut poikaystävää. Vannon äitini haudan kautta. Hän on hurskas katolinen joka rukoilee joka ilta Padre Pioa [katolinen pyhimys]."

Perulaisnainen on sittemmin asiaa harkittuaan perunut myyntitarjouksensa. Hän kertoo sitä ennen kuitenkin saaneensa neitsyydestään 1 miljoonan euron suuruisen tarjouksen. Perulaisen alkuperäinen motiivi kaupankäyntiin oli köyhän sairaan äidin lääkärinlaskujen maksaminen ja 12-vuotiaan pikkuveljen koulutuksen turvaaminen. Perussa tapauksen herättämässä julkisessa keskustelussa päiviteltiin mm. sitä - suomalaisittain tutun tuntuisesti - millainen Peru-kuva ulkomaalaisille tästä nyt taas tuleekaan.

Italialaisneitonen on asettanut hinnaksi 1 miljoonan euroa. Rahat hän aikoo käyttää talon ostamiseen Roomasta sekä näyttämötaiteen opintojen rahoittamiseen. Tätä kirjoitettaessa ei ole tiedossa, onko tarjouksia tullut.

Yhdysvaltalainen neitsyys myydään nevadalaisessa laillistetussa bordellissa järjestettävässä huutokaupassa, tavoitteena on saada vähintään 1 miljoonan dollarin tarjous. Tiettävästi neljännesmiljoonan tarjous on jo tehty. Nimellä "Dylan" esiintyvä neitonen kertoo, ettei hänellä ole asian kanssa mitään moraalisia ongelmia: "Elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa. Miksi en saisi ansaita rahaa neitsyydelläni?" Rahat on tarkoitus käyttää hoitoalan maisterintutkintoon tähtääviin opintoihin (Marriage & Family Therapy).

Ovatko tässä kyseessä nuoret ymmärtämättömyyttään hyväksikäytetyiksi joutuvat naiset, olemmeko palaamassa niihin vanhoihin (ja jotkut lisäisivät: hyviin) aikoihin, kun selkeän lévistraussilaisittain naiset olivat kulutusesineitä ja vaihdon välineitä? Vai onko tämä ilmaus naisten subjektiviteetista, halusta ja kyvystä määrätä omasta ruumiistaan itsenäisesti, vaikka sitten provokatiivisesti, aikansa eläneitä tabuja syrjään potkien? Vai uusi osoitus kapitalismin mädännäisyydestä: kaikki on kaupan, mikään ei ole pyhää?

Ja voi ajatella niinkin, että voi sekä syödä kakun että pitää sen; neitsyys voidaan kirurgisen operaation avulla teknisessä mielessä palauttaa takaisin. Liekö Groucho Marx viitannut tähän, kun hän aikoinaan totesi tavanomaista rempseää hollywood-elämää viettäneen näyttelijättären Doris Dayn muutettua julkisen imagonsa vaalean nöpönenäiseksi pisamaiseksi hyveelliseksi perhetytöksi, jota roolia hän menestyksellisesti sitten esitti elokuvasta toiseen: "Tunsin hänet jo ennen kuin hänestä tuli neitsyt."

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (30)