Kulutuspsykologiselta kannalta joudumme kuitenkin nyt esittämään kysymyksen: onko maallamme silloin enää kiinnostusta vaurastua, sitten kun kansainvälinen talous jälleen virkoaa? Kyseessä tässä ovat kuluttajat ja heidän mielitekonsa.

Aiheelliseksi kysymyksen tekee se, että suomalaiselle kuluttajalle tehdään koko ajan eteen, millaista se sitten on kun maallista hyvää on enemmän kuin kohtuudella tarvitaan. Mentaalisesti olemme jo siellä, talouden piristymisen jälkeisessä ajassa, tavaran tuolla puolen.

Se on: kaikissa Suomessa nähtävissä amerikkalaisperäisissä reality tv-ohjelmatyyppiin kuuluvissa sarjoissa, joissa pääsemme tutustumaan amerikkalaiseen "arki"elämään. Jo se, että sarjoissa esiintyvät perheet ja henkilöt harvemmin ovat palkkatyöläisiä, lähettää suomalaiselle kulutuskäyttäytyjälle signaalin: työtä tekemällä en milloinkaan ulotu tuohon. Täytyy olla joku, ja samalla oma itsensä, self-made man tai woman päästäkseen luksuselämää viettäväksi reality tv-sarjan sankariksi, parhaasta päästä menestynyt rock-tähti, miljardööriperijätär tai hyvän naimakaupan tehnyt tanssijatar. Ja jo klassisestihan tällaisessa yhteydessä on aina muistettava muistuttaa siitä, kuinka psykologinen kannustinlisä on suomalaisessa työelämässä kestämisensä äärirajoilla sinnittelevälle, työpaikkansa puolesta pelkäävälle henkilölle varsin pieni, kun hän saa television välityksellä todistaa alle kaksikymppisen lähes lukutaidottoman rap-artistin omistavan kymmenen kertaa suuremman talon ja kymmenen autoa enemmän kuin mihin hänellä itsellään koskaan tulee olemaan varaa.

Samoin itse asiassa on kaiken rationaalisen taloussuunnittelun, kehityksen, eteenpäin pyrkimisen ja rehtiin ponnisteluun uskomisen pilkkaa näyttää ruudussa juuri ja juuri pystyssä pysyvää Ozzy Osbournea reino-tohveleissaan hiippailemassa miljoonatalonsa kullan kimalluksen, kristallin välkkeen ja marmorin kiillon keskessä, lipposlaisella hitaudella fuck-pohjaisia lyhyitä virkkeitä perheelleen taritsemassa. Luterilainen kalkyloiva mieli tekee tämän näyn edessä vääjäämättä kysymyksen: onko kilvoittelu sen arvoista, jos palkinnosta maksettava hinta on tuo? Osbourne saattaa eräässä lohdullisessa mielessä päätökseen Kalle Päätalon aloittaman työn.

Toinen ulottuvuus on myös sen näkeminen, ettei se sen kummempaa ole, ei se siitä miksikään muutu, oli rahaa tai ei. Tämä voi olla fataalia. Aina ja kaikkialla tulisi tavoiteltu olotila pitää piilossa, haavekuvien tasolla. Ozzy perheineen on kuin etukäteen kurkistellut joululahjat: aattoillasta on jännitys pois, jos jo tietää että edessä ovat taas se aamutakki, konvehtirasia ja Remeksen kirja.

Suomalainen neitsyys on mennyttä. Näitä amerikkalaisia moraalitermiittejä on kuitenkin vaikea korvata kotimaisilla, koska kaikki täkäläinen sarjanmuodostus lähtee edelleen toiveikkuudesta ja valosta tunnelin päässä, oli se sitten agraarihistoriaan tai nykyaikaan sijoitettua. Tämän voi todentaa avaamalla television ja katsomalla 10 minuutin ajan mitä tahansa suomalaista televisiosarjaa. Suomessa kyllä löytyisi henkilöitä, joilla olisi amerikkalaiseen realityyn vaadittavaa vahvaa ei-palkkatyöläistä tathagataa (sanskriittia, merkitsee sellaisuutta), joku Andy McCoy tai Remu Aaltonen, mutta pienen markkina-alueen poikina heillä ei ole tarpeeksi rahaa. Sellaiset taas, joilla sitä tarvittavassa määrin olisi, kuten pankinjohtaja Björn Wahlroosilla, eivät kameramiehiä kuninkaallisten porukoissa harrastettaville fasaaninmetsästysretkilleen laske.

Siis: onko hallitus tietoinen ja jos on, mitä se aikoo tehdä joukkotiedotusvälineiden, lähinnä television ohjelmatarjonnan kautta tapahtuvan kulutusvastaisen propagandan suitsimiseksi ja suomalaisen työn ja työmoraalin turvaamiseksi?