Tuosta lopusta tulee mieleeni jouluvainaja Pinter, jonka näytelmässä joku tuntee pohjatonta yksinäisyyttä aina, kun kuulee ambulanssin tai muun hälytysajoneuvon äänen. Ambulanssi kiitää jotakuta kohti, jotakuta toista. Toista odotetaan, ambulanssilla on päämäärä, siinä on suhde.

Tässä yksinäisyys on nyt vaimon osa.

"Kulta, tämä on se mistä olemme aina unelmoineet, etkö muista?" on vähintään siteeraamisen arvoinen repliikki. Vielä minä käytän sitä.

Etappi
Hhhhmmmm....aika yllättävää, possu. Sitä voisi luulla, että sinun kaltaisesi mies autuaan avoimesti selebroisi henkilöä, joka - ilmeisen tahatta - tulee paljastaneeksi militanttien käytänteiden performatiivisuuden itse liioittelemalla osallisuutensa hanakkuutta. Vaan ei, sinä totisin poskin käyt paheksumaan...mitä? Sitä, että joku ottaa *liian tosissaan* kertausharjoitusten yleisen kutsun? Moitit häntä, joka tottelee niin monien arkisten tapojen taustalla viriävää sanatonta kehotetta kokardikarkeloihin? Ei häntä pilkata pitäisi, vaan syliin sulkea. Eikö pilkan kohteena pitäisi olla aivan toisten?

Ambulanssissa kännykkä piippasi:

Piru merrassa. O-a juutalaisten pyramidihuijjauksen takana? Rauhanneuvottelija lähtee heti Gazaan. Vaihda liput kentän infossa.

Hän tekstasi salamannopeasti vastauksen
Kyllä rva ylipäällikkö, Pitihän se arvata, mitä sen perhanan mutakuonon valinta USA:ssa aiheuttaa.
iloisena että komennus mustaan Afrikkaan oli sittenkin tarkoitettu Jenkkilän tosiystävälle vain kertausharjoitukseksi.

Mutta astuessaan infoon tuli uusi tekstari

Unohda Gaza. Mene Conakryyn. Ei Obama vaan Osama

Beibi
Niin, eipä tämän joulun jälkeen Pinterin lippis juuri keiku ei. Ja muuten hänen pitämästään Nobel-puheesta voisivat jotkut ottaa mallia, jos ja kun pääsee ison audienssin [tarkoittaa tässä sama kuin engl. = audience] eteen (isomman kuin minkään näytelmän) niin voi sen käyttää sanomallakin jotakin, siis muutakin kuin että kiitos.

Tuohan on sanoisinko lyyrinen ajatus, että ambulanssin ääni kantaa mukanaan yksinäisyyttä tuottavaa miellettä, tavanomaisempaa on yhdistää se junan tai valtamerilaivan ääntelyyn, (tai Suomessa etelään matkaavien lintujen ääneen, niiden, jotka eivät ottaneet Reijo Taipaletta tai Eino Gröniä mukaansa). Suurkaupungeissa hälytysajoneuvojen äänet ovat normaalia äänitapettia, ja luulisi jopa niin että konnotaationa niiden äänten kuuntelussa olisi ennen muuta huojennus: "huh, se en ollut minä, ainakaan vielä".

Tässä nimenomaisessa tapauksessa vaimon yksinäisyys on kreikkalaisen vaimon stoalaista tyyneyttä ("palaa kilpeäsi kantaen tai kilpesi päällä"), ylpeyden ja alistuneisuuden sekoitusta (kuten Stalkerin vaimolla Tarkovskin elokuvassa) ja pentinkulmalais-koskelalaista praktisuutta...

Niin ja tässähän eivät (ainakaan lukijalle suodatetussa versiossa) auton pillit soineet ja värivalot sykkineet...

Tästä vielä piti: "Kulta, tämä on se mistä olemme aina unelmoineet, etkö muista?" - lauseen siteeraamisessa kannattaa olla tarkkana, se kun amerikkalaisia elokuvia tai sarjafilmejä, tai molempia, vähänkin seuranneelle paljastaa heti, että jossain kohtaa, lopussa viimeistään, tämän lauseen sanojalle käy tavalla tai toisella huonosti. Näin on koodiin kirjoitettu.

Horsma
Onhan nyt käynyt jälleen niin, että intentio ja reseptio ovat kuin Kiplingin hellekypärän nauhanpäät: eivät ne kohtaa. Korostettakoon: minä en koskaan, millään poskellani, paheksu ketään. Olen aina pienen ihmisen puolella, oli tämä sitten vaikka pieni majuri. Tästä en tingi.

Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat, mutta täytyy muistaa ne vaikeudet jotka suomalaisten kautta aikain syvästi rakastamiin sotilasfarsseihin liittyvät: niiden luonne on kopioitu bumerangilta ("torjutun paluu"), se raikas nauru itse asiassa aina toimii vahvistavana tekijänä sille mitä koetaan pilkattavan, vaikkei se olisikaan tarkoituksellista. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista tässä, tämänkaltaisella foorumilla, blogissa. On tyydyttävä ampumaan sanantuoja, vaikka tämä nyt olisikin pieni ihminen ja majuri. Mutta hän kaatuu, ei omana itsenään, pienenä ihmisenä ja majurina, vaan edustaen itseään paljon laajempaa ja naurettavampaa merkitysyhteisöä kuin stetsonin lipan alta varmaan hänelle näkyykään. Tässä mielessä: kova kohtalo on joskus itseaiheutettua. Mutta sotilaallisen ajattelun sisäistäneelle kohtalon rakastaminen ("amor fati") tulee myös luonnostaan.

Camunen
Toivottavaa kai olisi, että kuvailemasi tekstiviestikeskustelu näkyi myös ambulanssin henkilökunnan erikoisviritetyissä kännyköissä, ja että he pystyvät paikantamaan keskustelun toisenkin osapuolen. Voivat sitten koukata kyytiin samantien toisenkin kansainvälisen joulukyytiläisen, ylimääräisen, vaikka heille vuoron alussa annettu noutolista olikin jo alunalkaen aika täyteen buukattu:

- Jeesus, Jumalan poika, 3 kappaletta
- Napoleon, Ranskan keisari, 2 kappaletta
- Herra Majuri, guinealainen mediapersoona, 1 kappale

Mutta sopu sijaa antaa, hälytysajoneuvossakin.

Amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjafilmeissä näkee ihan liian vähän semmoisia ihmisiä, jotka heitetään asunnosta ulos ja jotka sen jälkeen katkeruuden karhentamalla äänellä huutavat postiluukusta: "Enkä minä KOSKAAN rakastanut sinua!" Nimenomaan postiluukusta. Se on meinaan tuon "Kulta, tämä on se mistä olemme aina unelmoineet, etkö muista?" vastakohta. Sekin voisi olla aika kiva postiluukusta käsin.

Mutta amerikkalaisista viis. Ekalla lukemalla tekstistäsi tuli mieleeni jokin ruotsalainen tv-elokuva, jossa mies panee vaimon pakkaamaan laukun, metsästysreissua varten. Vaimo ihmettelee, mihin valkoisia kauluspaitoja tarvitaan, mutta mies sanoo, että pistä pistä mukaan vaan. Hän aikoo viettää viikonlopun rakastajattaren kanssa, tietysti.

Etappi
Alan ymmärtää, ehkä. Vaikka itse en olekaan pienen ihmisen puolella, pikemminkin keskisuuren ihmisen asialla. Varmana siitä, etteivät suomalaiset ole puoleen vuosisataan rakastaneet sotilasfarsseja, muuta kuin joidenkin mielikuvissa. Mitä kovaan kohtaloon tulee, se on aina itse aiheutettua. Ja tämän kovan kohtalon rakastaminen sujuu meiltä kaikilta kuin luonnostaan. Sinänsä kaunista on se, että täällä me heilumme, Kiplingin naaman kahta puolta.

Beibi
Onko tämä ambulanssin äänen äärellä osattomuutta tunteva se sama, joka lyö vasaralla sormeensa, jotta ruumis edes jotakin lausuisi?

Beibi
Niin totta. Kun siellä ei niitä postiluukkuja ole (varmaan perustuslain vastaisia tai jotain) vaan kaikki elokuvien kohuposti joka nostaa häpeän tai ilon punan lukijan poskille siinä kameran edessä luettaessa, noudetaan joko siitä pienen ruumisarkun näköisestä pöntöstä kepinnokassa tienohessa (kunnon ihmisillä), tai sitten alakerran seinän lukittavista lootasta (skaiskreippereissa), tai sitten annetaan lautasella käteen (hotelleissa, Hitchcockin elokuvissa). Teksti muuten usein noudattelee myös tätä etäisyyden estetiikkaa, auki rapisteltu kirje alkaa "Dear XX, emme voi enää jatkaa tapaamista näin..." tai "Tunteeni sinua kohtaan eivät ole mitenkään muuttuneet, mutta..."

Sama se on amerikkalaisissa asuntojen ovissa, kun tuli puheeksi: on kiinnitetty huomiota siihen, että miksi ne aukeavat sisäänpäin? Se on hölmöä, tunkeilijaystävällistä disainia. Ellei sitten amerikkalainen ole aikoinaan ollut niin kaukonäköinen että on ajatellut että helpottaa poliisien ja muiden murtovarkaiden työtä elokuvissa ja sarjoissa kun käytetään helposti vaikkapa nyrkillä sisään lyötävää ovea.

Ruotsalainen tv-elokuva? Aitobergmanilaisittain sitten siinä sekä Bibi Andersson että Jarl Kulle täysissä pukeissa menisivät 300 neliön asunnossaan kumpikin oman ikkunansa ääreen, tupruava savuke kädessä, eivätkä katsoisi toisiinsa, vaan vuorotellen kummankin sisäinen monologi/voice-over valottaisi parisuhteen karikoita. Ja Sven Nykvistin loistelias kameratyö saisi ikkunoista heijastuvan öisen Tukholman hohtamaan aavemaisia valoja, omiaan valaisemaan kahden ihmisen vereslihaa esiinraatelevaa keskinäistä ihmissuhdehelvettiä.

Horsma
Tilastot puhuvat karua kieltään. Katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla 20 katsotuimman joukossa on sanotaanko 5 Turhapuroa, ja niistä katsotuimpana mikäs muu kuin perinteen uljas jatkaja, "Uuno Turhapuro armeijan leivissä" / Ere Kokkonen, 1984, 750.965 katsojaa.

Siis: vuonna 1984! Suomen kaikkien aikojen seitsemänneksi katsotuin kotimainen elokuva!

Siinä tutkain, jota vastaan potkiminen on hulluutta.

Tilastojen mukaan vielä katsojista suurin osa, n. 69,4 %, on niitä keskisuuria ihmisiä. Niitä joita täällä koet puolustaa. Pienten katsojaihmisten prosentuaalisesta osuudesta puolestaan ei käytettävissä lähteissä ole mainintaa.

Horsma,
toivottavasti et kysy, onko sama Pinterin henkilö, koska heissä olen huono.

Mutta ei, ei vasaralla itseään kosketteleva ole sama kuin ambulanssista yksinäistyvä. Vasaratyyppi on amerikkalainen, jolle maailma syntyy toiminnan kautta, kipukin. Ambulanssi-ihminen on enemmän noita Sian kuvaamia bergmanilaisia. Hän tuijottelee harmaata merta tai Tukholman valoja ja kuuntelee hälytysajoneuvoja. Hän on ulkopuolella. Hänellä on ikkunoita, ei ovia. Vasara-amerikkalainen kyllä kirvestää elokuvan kuluessa taloonsa jonkin aukon, josta marssii ulos, ja se onkin sitten Happy End.

Beibi
Minä en tuohon Pinter-vasara-ambulanssi-problematiikkaan kajoa, mutta sen verran vielä muistelin postiluukkua ja sen esiintymistä, että ainakin Risto Jarvan Mies joka ei osannut sanoa eissä oli kohtaus, missä mies tulee kotiinsa retkiltään (vaimoa oltiin pettämässä) ja avaimensa kadottaneena soittaa ovikelloa. Tämän jälkeen käydään postiluukun kautta katsojaa oletettavasti huvittava keskustelu sisällä olevan perheen näsäviisaan pikkupojan (kieltäytyy avaamasta ovea) ja yhä suuttuneemmaksi käyvän sisäänpyrkijäiskän välillä. Ja Jouko Turkalla oli (Aiheissa?) juttu alasti porraskäytävään jääneestä miehestä, joka naapuriensa postiluukuista kurkistellen oppii yhtä ja toista uutta heidän elämästään.

Voiko postiluukku olla muuta kuin komiikan käsikassara? Turkka nyt poislukien. Postiluukkuun huudettu ei voi olla traagista. (Niin sitten pykälä pari groteskin suuntaan: on tietysti Jari Halonen ja Joulubileet: Oiva Lohtander lausuu jouluevankeliumia vessanpönttöön, mistä se leviää putkistoa pitkin koko taloyhtiön kuultavaksi.)

Tiedätkö, mikä sinussa on viehättävän feminiinistä, Sika? Sinä et koskaan yritä johdattaa keskustelua takaisin omaan tekstiisi ja karjahdella, etten minä nyt perkele tuota tarkoittanut, pysykää asiassa.

Postiluukkujen koomisuus on varmaan totta. Muistelen, etten lapsena pelännyt postiluukkuja (vaikka niistähän järkevä kirvesmurhaaja ujuttaisi kätensä sisään), koska niistä tuli vain postia, mainoksia ja kerran koirankakkaa. Sen sijaan ovisilmät olivat hirmuisia, puistattavia.

Beibi
Täällä (netissä, blogeissa) asia nimenomaisesti on olla pysymättä missään "asiassa". Niissä voi pysyä muualla, jos pysyä pitää.

Asia, jossa täytyy pysyä, on asia, joka ei pysy ilman pysyttelyä ja pysyttelijöitä. Tällainen taas on useimmiten asia, jossa nyt ainakaan ei kannata pysyä.

En ole koskaan ajatellut, että tämä olisi jollain tapaa sukupuoli-, gender- tai muusellainensidonnainen juttu. Pikemmin ehkä marxilainen: en koskaan voisi pysyä tai kehottaa muita pysymään asiassa, jossa minunkaltaiseni henkilö pysyisi.

Ovisilmät ovat kauhun aluetta, se on totta. Ja vielä ovenraot, kauhua niissäkin on, ja surrealismia: Andalusialaisessa koirassa miehen (enmuistakuka) käsi jäi oven väliin kun nainen (enmuistatätäkään) esteli hänen lähentelyjään, sitten miehen kämmeneen ilmestyi reikä josta juoksenteli muurahaisia edestakaisin - ellei kyseessä olisi ollut "taide-elokuva", tuo olisi ollut kauhua herättävää. Aitoa ovenrakokauhua, parhaasta päästä, Kubrickin Hohto: seonnut Jack Nicholson tunkemassa kirveineen ovesta/oven läpi vaimon (Shelley Duvall) ja poikansa luo, töistä palaavan isän repliikki "Wendy, I'm home." - herättää tietenkin naurua.

Oven rikkominen, joka sitten on lähes ja vain amerikkalaista touhua (kuten on amerikkalaisen elokuvan hienoin ja omaperäisin kontribuutio kinematogaafiselle taiteelle ja potlatch-perinteelle, takaa-ajoissa tapahtuva autojen romuttaminen, kukaan ei tee sitä heitä paremmin), voi olla muutakin kuin pelkästään ja yksinomaan kauheaa tai yksinomaan koomista.

Mitä muita vielä on? Katon läpi, lattian läpi, seinän läpi. Huutaminen, keskustelu, tunkeutuminen ja (Amerikka!) autolla tai lentokoneella läpi ajaminen.

Etappi
Niin, muilla Turhopuroilla kun katsojaluvut huitelivat tuossa 30 000 liepeillä max, armeijan leivät ainoastaan sen kivuttivat tuonne seittemäänjapuoleensataantuhanteen? Sotilasfarssit? Jos nyt ei näitä rukajärviä niiksi lasketa.

Beibi
En tiedä olenko koskaan nähnyt elokuvaa, amerikkalaista tai muutakaa, jossa tyyppi iskisi vasaralla omaan käteensä...tahallaan? Onko niitä? Tai onhan näitä, että raivopäissään lyö seinää, tietenkin. Mitä ovisilmiin tulee, onkohan ketään, joka olisi niihin osannut suhtautua luontevati, kepeästi, odottaen? Monet ne, jotka ovat tunkeneet sinitarraa sen täytteeksi. Postiluukut taas...iloisen niistä tekee se jokapäiväinen kirjeen, yllättävän, kutsuvan viestin toive. Jos toki siinäkin kai jotakin synkempääkin potentiaalia, jos ajattelee sitä yksiöön muumioituvaa ruumista. Aika on loppunut, paitsi ilmaisjakelussa, joka senkun jatkaa tulemistaan. Päin seiniä, seiniä päin, toivoo koko kaupungin Vinski.

Horsma
Nähtäneen piakkoin perinteen voima, kun tämä sotilasfarssien sotilasfarssi valmistuu; "Liian Isänmaallinen Uraalin Perhoseksi - Kalle Rykmentin Murheenkryynin Morsian Carl Gustav, Pekka ja Pätkä Puistotäteinä"

Veikkaan ettei siitä aivan mahdottoman suurta kassamenestystä tule, kronologisesti etenevä puku- ja ratsastuselokuva, muutama kriitikko sitten sen haukkuu ja joku sotilaskypärienkeräilijä huomauttaa että elokuvassa ammuttiin Kalashnikoveilla jo vuonna 1905, mikä oli tarpeistohoitajalta kauhea moka, siitä sitten saadaan sitä "keskustelua", ja ehkä Panu Rajala tekee muistokirjan, mutta siihen se jää.

Enemmän leffa saisi katsojia, jos Loiri näyttelisi Mannergreenin ratsupalvelija Viirilää, joka vempuloisi ja huutelisi kenraalien läsnäollessa joitain ruokottomuuksia; näitä sitten toisteltaisiin ruokatunneilla ja pubeissa.

Etappi
Niin! Tämähän on nyt jo ihan eri tulokulma, että sotilasfarsseja ei ole kyllin, niitä pitäisi tehdä lisää! Tässä olen kanssasi samaa mieltä. Helsingin Mäkelänrinteen uintikeskuksen ilmoitustaululla mainostetaan liikuntakurssia nimeltä "Hyvässä kunnossa inttiin". Siitä voitais lähteä, käsikirjoituksen sommitteluun.

Horsma
En tiedä sentään onko niitä liian vähän tehty. Varmaa nyt ainakin on että jos nyky-Suomessa näillä eväillä ja lähtölaukauksilla tehdään elokuva Uraalinperhosesta niin farssi siitä pakosta tulee. Ja kun se on sotilaasta niin sittenhän se kai on sotilasfarssi.

"Hyvässä kunnossa inttiin" - tuo onkin hyvä lähtökohta, siittä saa polkaistua liikkeelle koko sotilaallisen kaaren, jonka lakipiste sijaitsee kertausharjoitusten tervehtimisharjoittelussa ja sateenkaaren loppupää sitten ukkokodissa, taistelijan vaipoissaan käyristyessä sikiöasentoon viimeiset tinasotilaat sisältävän pahvilaatikon ympärille hetekan pohjalle, valmiina torjumaan apu- ja lähihoitajien alueloukkaukset ja takavarikointiyritykset.

Ja johonkin välille kohtaus, jossa majuri haastattelee itseään aamukakalla, peili kädessa, ja luetuttaa vaimolla itseään ylistäviä fakseja?

Ernesto Kivari
Se sopisi varmaan sekvenssiin jonka otsikko on napattu Gallen-Kallelalta, "Kullervon sotaanlähtö", ja sisältö, petit lever, taas kopsattu Aurinkokuninkaalta (ei Tamilta vaan siltä toiselta).

Miten olisi Etappisika, jos tarjoutuisimme käsikirjoittaja Kummeli-Vihiselle vapaaehtoisiksi tykkimiehiksi huolehtimaan Marskin ryypyistä ja vorschmackeista? (olethan mulle tuopin auki!)

KUNNIOITETTU sotasankari, eversti Johan August Sandels ärtyi suuresti, jos hän jäi aterialla ilman pehmeää ja vahvaa olutta. Kaksi tykkimiestä huomasi kerran, että etulinjaan oli tuotu ruutitynnyrin sijasta Sandelsin oluttynnyri. “Missähän se ruutitynnyri on?“ aprikoi toinen. “En tiedä mutta onneksi olemme täällä emmekä everstin sotilaspalvelijoina“, vastasi toinen.

-Juoppoutta torjumaan perustetun Olvin olutpullon etiketti Koljonvirran vuoden 1808 taistelujen sankarieverstistä.

No mutta Etappisika,

tämä lienee sitä luovuutta kun huomaa selvän virheen Olvin etiketissä. Senhän pitää mennä näin:

KUNNIOITETTU sotasankari, eversti Johan August Sandels ärtyi suuresti, jos hän jäi aterialla ilman pehmeää ja vahvaa olutta. Kaksi tykkimiestä huomasi kerran, että etulinjaan oli tuotu Sandelsin oluttynnyrin sijasta ruutitynnyri . “Missähän se oluttynnyri on?“ aprikoi toinen. “En tiedä mutta onneksi olemme täällä emmekä everstin sotilaspalvelijoina“, vastasi toinen.

Camunen
Voi olla että tykkimiehet ovat ehkäpä puolen tynnörin voimin sen etiketin panimon takahuoneessa rustailleet - luovuus ja suuripiirteisyys detaljeissa lähtee sieltä.

Tuo olisi minunkin kannaltani hyvä ajatus, kun nuo olutvelat - joista ikävästi nyt tulit muistuttaneeksi - joita minulle kyllä on täällä jokunen tullut, voisikin hoitaa parhaiten pois siten, että vaihdettaisiin aina vaan stuntti siihen kohtaukseen (otoksia pitäisi olla varmaan 10-15 ennen kuin Harjola on tyytyväinen) missä kohotetaan haarikka hänen majesteettinsa tai ulaanien tai minkä muun tahansa kunniaksi. Saisin velat pois, ja Harjola monta erityylistä haarikantyhjennystä. Marskinryypyn kumoamista ei voi kuvata kun kolme otosta peräkkäin, sen jälkeen rupiaa valumaan sormille liikaa.

Niin: ja kun kyseessä on kansainväliseen levitykseen menevä produktio, Marskin ryypynkin voi tuunata uusiksi ja patentoida sille parempi nimi "Born Russian" - kaakaolikööriä ja vodkaa, jäämurskaa - tätä oli kenttäpulloissa Suomi-taistelijoilla Kollaalla, ja siitä sen legendaarinen maine - Born Russian - The Invincible Drink of The Invincible Warriors! Ja Altia senko jobbaamaan taikajuomaa ulkomaille, niin Vanhanenkin saa taas unen päästä kiinni: vienti vetää hyvin, ja oma kansakin kuluttaa.