Elämme muutosten ja muuttojen aikoja.

"Aurinko, tuuli ja maaperä valjastetaan tuottamaan kaikkea hyvää, puhdas vesi pääsee virtaamaan, isoavat vaatetetaan, mykät oppivat kävelemään, vangitut pääsevät puremaan vapauden hedelmiä ja tehtaat, oppilaitokset ja blogipohjat muutetaan vastaamaan uuden aikakauden vaatimuksia..."

Osapuilleen näin määritteli yhteisen tulevaisuutemme painopistealueet tähän mennessä jo kaksi kertaa virkaansa vannoutunut Yhdysvaltain presidentti Barack Hussein Obama II virkaanastujaispuheessaan, jonka hän on pitänyt vain kerran.

Myös me olemme ottaneet yli maanpiirin kiirivän muutoksen sanan sydämiimme. Tästä blogista on nyt tuota pikaa siirrytty uusiin maisemiin, uudelle pohjalle.

Sinne kutsun nyt myös teidät, arvoisat lukijani, olitte te sitten tunturien miehiä ja naisia Pohjolasta tai Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden tai Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen poikia tai tyttäriä. Uusi blogi voi esteettä tavoitella samaa suuruutta ja suureellisuutta kuin tämä nyt historian lehdille vajoavakin, mutta siihen tarvitaan meitä kaikkia.

Uusi blogi, uudistuksin, joista mainittakoon kaksi: Lähetetyt kommentit tulevat näkyviin välittömästi. Voitte myös rekisteröidä nimenne tai nimimerkkinne, mikäli haluatte nousta haastamaan anonymiteetin (oikeassa yläkulmassa sinisellä: "Kirjaudu")

Tämä blogi vaimenee, hiljenee.

Tapaamisiin uusilla pahnoilla! Tervetuloa!

Etappisika

Lähettäjä Etappisika URL

Kuluttaja on myös tuottaja. Eräs nykyisin keskeinen tuotannon ja kulutuksen kohtaamispiste on ihmisruumis; sen muokkaus, huolto ja näytteillepano on suurta paneutumista, aikaa, vaivaa, työtä ja investointeja vaativa määrätietoisten toimien kokonaisuus.

Ihmisruumis on tavaraestetiikan kannalta kiitollinen tuotannollinen suure mm. sen vuoksi, että se on tuote, joka samanaikaisesti toimii myös omana käyttöarvolupauksenaan, siis mainoksenaan.

Kaiken ruumiiseen kohdistuvan muokkaustyön perimmäinen arvo ja päämäärä voidaan määritellä terveyden ja luonnonmukaisuuden vaikutelman tuottamiseksi. On helppo luetella attribuutteja, joita yhdistämme ajatukseen "terveestä" ja "luonnollisesta" ruumiista; vaistomaisesti tiedämme myös,että tällainen ulkoilmaelämässä ruskettunut sileäihoinen, kiinteälihaksinen ja hohtavahiuksinen ruumis liikkuu sulavasti ja sen eloisista kasvoista paistavien valkoisten hampaiden lomitse kuuluu iloinen ja tarttuva nauru. Fyysiseen terveyteen ja luonnollisuuteen kuuluu arkiajattelussa automaattisesti myös psyykkinen terveys, esim. vakavasta depressiosta kärsivää mutta fyysisesti huippukunnossa olevaa (esim.huippu-urheilija voisi olla tällainen) ei lehtijutuissa tai yleisessä puheenparessa kuvattane "olemukseltaan terveeksi ja luonnolliseksi mutta hyvin masentuneeksi".

Eräs "terveyteen" ja "luonnonmukaisuuteen" liittyvä ajattelu- ja olemistapa on nudismi tai naturismi, ts. vaatteitta oleminen. Alastomuuden terveysdiskurssiin kuuluvia synonyymejä ovat ilma- ja aurinkokylvyt. Nudismi eroaa naturismista siten, että ensinmainittu tarkoittaa Wikipedian tietojen mukaan "alastomuuden harrastamista, eli tapaa olla alasti ilman muuta syytä kuin alasti olemisen ja alastomuudesta nauttimisen vuoksi", jälkimmäinen taas "sosiaalista ja järjestäytynyttä alastomuutta edustavaa harrastusta tai elämäntapaa, jonka harjoittajaa kutsutaan naturistiksi. Tämä naturismin harrastus sisältää luonnollisuutta, luonnonläheisyyttä ja luonnolliseksi koettua alastomuutta".

Määrittelyt herättävät luonnollisesti monenlaisia kysymyksiä. Naturismin tapauksessa ainakin on hienoinen ideologinen vivahde "luonnollisuuden ja luonnonläheisyyden" kautta. Kaikki muukin ruumiillisuuteen liittyvä luonnollisuus voisi tämän ajattelun mukaan olla hyväksyttävää, toivottavaakin. Tuleepa mieleen nyt vaikkapa suolistokaasuihin liittyvä problematiikka: on tilanteita joissa sosiaaliset säännöt ja tinkimätön luonnollisuus ovat keskenään jyrkästi ristiriidassa.

Ja jos vaatteiden lisäksi ryhdytään poisoppimaan muutakin kulttuurin mukanaan tuomaa, epäluonnollista, on jollain tavoin perusteltava se mihin raja tällöin vedetään - täyskybänaturistin pitäisi määritelmän mukaan olla mahdollisimman lähellä ei-sivilisoitunutta ruumista, ts. viettiyllykkeidensä varassa tilanteisiin reagoiva vapaa alaston toimija.

Voiko olla nudistista tai naturistista erikoistumista, samoin kun ihmiset harrastavat eri urheilulajeja jotka kehittävät eri lihasryhmiä? Päänaturistit, jotka eivät milloinkaan pidä hattua; jalkapohjanaturistit sukka- ja kenkäkieltoineen; tai genitaalinaturistit, joiden mielestä sukupuolielinten on aina ja kaikkialla ilmakylvettävä jne.? (Näihin liittyvät luonnollisesti raatelevat ja veriset oppiriidat eri koulukuntien välillä).

Jos naturismi on pohjimmiltaan ideologinen konstruktio, voidaanko ajatella että joku on kaappinaturisti tai piilonudisti, pukeutuneena toisten pukeutuneiden keskellä, mutta sisimmässään alastomuuden jyrkkä kannattaja?

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (4)

- Näitkös tossa, koulupoika otti ruokalassa neljä kalapuikkoa vaikka sai ottaa vaan kolme, ja poliisit haettiin selvittämään asiaa.

- Jaa, joo.
- Ne sai kyllä laukastua tilanteen, mut sisäministeriön poliisiosastolta korostetaan että tällasia keikkoja ei jatkossa voidaa hoitaa ilman lisäresursseja, lisäystarve on lähtötasosta tommoset viiskytä prosenttia.
- Jaa.
- No kato muuttuvan yhteiskunnan paineet heijastuu poliisin kenttätyöhön. Tommoselle keikalle ei riitä enää se perinteinen kahden konstun malli, nyt täytyy olla vielä kolmas, laskutaitonen.
- Jaa, joo. Sen kunniaks?
- Joo. Isot, tuplana.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (11)

Metsässä yksikseen kaatuva puu ei aiheuta ääntä, eikä yksikään aseellinen selkkaus, sotatoimi, välikohtaus, operaatio tai manööveri tapahdu eikä ole olemassa, ellemme me siitä tiedä. Tiedon saatavuuskaan ei sinänsä ole takuu mistään, tärkeämpää on maantieteellinen tai kulttuurinen läheisyys. Darfurissa ei tapahdu mitään, eikä tainnut niin tapahtua silloin joskus Ruandassakaan. Lähi-Idässä sen sijaan tapahtuu.

Tietoa Gazan tapahtumista on vaikea välttää, vaikka sitä haluaisikin. Mutta tiedon, tietämisen, informaation merkitys on mitätön juuri muuna kuin ärsykkeenä joka tuottaa täysin ennalta-arvattavan reaktion. Suomessa internetin keskusteluryhmien ja sanomalehtien palstojen epävirallinen ns. tavallisen kansan keskenään käymä keskustelu ei ole keskustelua. Se on kuin jostain kehnohkosta näytelmäkäsikirjoituksesta kopioitu perhedraama, jossa perheenjäsenet keskustelevat keskinäisistä suhteistaan puhumalla aivan muista asioista. Tällä toisteisella "keskustelulla" on olemassa jokin funktio, muutenhan sitä eivät ihmiset jaksaisi niin toimittaa. Mutta itse näennäisen aiheensa, tällä kertaa siis Palestiinan ja Gazan, kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Tiedottamisella ja raportoinnilla on silläkin omat omituisuutensa. Eräs itsestäänselvyys näyttää olevan, että me tarvitsemme aina jonkun portsarin, sisäpiiriläisen, näkijän ja tekijän. Mitä tahansa missä tahansa tapahtuukin, human interestiä mielellään mukaan. Tarinaa ei ole ilman kertojaa ja johdattelijaa. Esiin nousee sankariraportoija, joka tietenkin samalla on tulkitsija ja emotionaalinen esitanssija. Ei YLE:n pääuutisten uutisankkuri Eeva Polttilankaan ilme, jonka näemme kuvanauhan jälkeen puolen sekunnin verran ennen seuraavaan aiheeseen siirtymistä, ole sattumanvarainen, vaan kertoo kuinka juuri näkemäämme on suhtauduttava.

Latteasti sanottuna: kertoja on aina vallankäyttäjä. Paavo Haavikon Rauta-ajassa on Kertoja, joka alkaa kertoa tunnetusta retkestä, Sammon ryöstöstä. Hänet keskeyttää Lemminki, ja käydään seuraava keskustelu:

"Lemminki:
- Anna minä kerron. Minä muistan. Minä olin siellä. Anna minä muistelen.
Kertoja, jonka Lemminki oli äkkiä keskeyttänyt, tämän paljon myöhemmin tehdyn muisteluksen, suuttuu ja sanoo:
- Sinä et ollut mukana. Et sinä mitään tiedä.
Lemminki:
- Minä olin. Minä muistan. Minä tiedän."

Kun jokin dramaattinen asia, jollaisista visuaalisella aikakaudella sota on tietenkin numero yksi, halutaan domestikoida ja ymmärrettäväksitehdä, tarvitaan lavan etualalle jokin sooloesitys antamaan perspektiiviä ja syvyyttä. Julkkikset ovat tässä tehtävässä parempia kuin tunnetut reportterit konsanaan. Kyse on molemminpuolisesta profiloitumisesta, sekä sodan että vierailijan. Usein "sodan todellisuudessa" piipahtavien julkkisvieraiden ohjelma seuraa tarkasti valtiovierailujen protokollaa, ainoat lisäykset ovat henkilökohtaiset tunteenilmaisut. Ne voivat olla Eeva Polttilan agendan mukaisia järkyttyneitä ilmeitä kauheuksien äärellä tai sanallisia kuvauksia.

Niinpä Vietnamin sodan aikana Pohjois-Vietnamin vieraana kävi poliittiseksi aktivistiksi ryhtynyt näyttelijä Jane Fonda, joka ikuistettiin istumassa vakavailmeisenä ilmatorjuntatykin ääressä. Vietnamin sota alkoi jo tuolloin Yhdysvalloissa olla hyvin epäsuosittu. Fonda kiisti syytökset siitä, että olisi ollut "epäisänmaallinen" tavattuaan matkallaan mm. amerikkalaisia sotavankeja ja kommentoituaan amerikkalaisten pommitusten aiheuttamia tuhoja.

Biafran sota sodittiin Afrikassa 1960-luvun lopulla. Sen kuluessa arvioitiin viidestäsadastatuhannesta kahteen miljoonaan siviilin kuolleen nälkään ja tauteihin. Amerikkalainen kirjailija Kurt Vonnegut vieraili aivan viime hetkillä romahtamaisillaan olevan Biafran pääkaupungissa ja kirjoitti näkemästään raportin amerikkalaiseen laajalevikkiseen lehteen. Lakonisen kirjoituksensa loppupuolella hän kertoo: "Olen itkenyt Biafran vuoksi vain kerran. Se tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun olin tullut kotiin - kello kahdelta aamuyöllä. Päästelin groteskeja haukahtelevia ääniä noin puolentoista minuutin verran, siinä se."

Ranskalainen kirjailija Jean Genet vieraili Palestiinassa ja oli sattumalta myös Beirutissa vuonna 1982, kun Israelin liittolaisten suorittamassa palestiinalaispakolaisten joukkomurhassa kuoli arviolta 300 - 3 500 henkeä. Genet kirjoitti tapauksesta. Kenties tyylillisistä syistä vaikutelmaksi jää, että Genet henkilökohtaisen pahuus-, destruktio- ja kuolemakulttinsa imponoimana oli itse asiassa hyvin ihastuneesti bouleversé kuolemaan sitoutuneiden nuorten palestiinalaistaistelijoiden ja hävityksen ja tappamisen keskessä.

Usein sankariseikkailijat ja -raportoijat ovat käyneet juuri jollain tavalla omasta kulttuurista poikkeavan Toisen parissa, mistä sitten tarinoitaan kertovat. Ei ole vaikea havaita joissakin tapauksissa ainakin hentoja ituja jostain sellaisesta, jota voisi kutsua mentaaliseksi kolonialismiksi. Olisiko historiallinen tausta tälle löydettävissä aina eurooppalaisten aloittamista löytöretkistä ja niitä seuranneesta seikkailukkaasta elämästä kaukana kotoa?

Motiivien suhteen ainakin oltiin aikoinaan kristillisen selväsanaisia; englantilainen 1500-luvun lopun matkamies Sir Thomas Cavendish kertoo: "Kaikkivaltias salli minun armossaan purjehtia koko maapallon ympäri [...] Tällä matkalla löysin kaikki ne rikkaat seudut jotka kristikunta ylipäätään tuntee tai sain ainakin niistä varmoja tietoja. Minä purjehdin Chilen, Perun ja Uuden Espanjan rannikkoja ja sain suuria saaliita. Poltin ja upotin yhdeksäntoista suurta ja pientä purjelaivaa. Ryöstin ja poltin kaikki kylät ja kaupungit, joissa menin maihin."

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (12)

On kai kohtuullista ajatella, että tätä nykyä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa kaikki naisiin ja naiseuteen liittyvä julkinen keskustelu on jo ensimmäisen ratakierroksensa tehnyt. Toinen kierros juostaankin sitten haarautuvien polkujen puutarhassa.

Tällöin eteen avautuvat monet loistavat polut ovat jo sen verran tallattuja että niitä on turvallista edetä, joko miehiltä kaapattuja edistyksen soihtuja tai muita freudilaisia viestikapuloita kuljettaen tai ilman niitä.

Eräänlainen ikiliikkuja ja viisasten kivi keskustelunaiheena on naisen ruumiillisuus. Siihen saa helposti teipattua lisäosia kaikesta mahdollisesta, mikä liittyy tasa-arvoon, työelämään, kulttuurisiin merkityksiin ja normeihin, parisuhteeseen, minäkuvaan ja identiteettiin.

YLE:n ohjelmistossa vastikään alkanut "Projektina keho"-sarja käy hyvästä esimerkistä, jokainenhan on kiinnostunut omasta ja muiden ulkonäöstä ja siitä mitä kaikkea se merkitsee. Taustaksi sarjaan kyseltiin tulos, että 80 % naisista kokee ulkonäköönsä liittyviä paineita ja että vain 5 % suomalaisista naisista on tyytyväisiä painoonsa. Ensimmäisessä jaksossa haastatellaan antropologit, naistenlehtitoimittajat, kirurgit ja kauneusleikatut.

Kuitenkin jaksosta jää tuntuma kierrätyksestä, jo-kuullusta ja jo-nähdystä, kun studiossa nuorekasta sä-passiivia käyttävän ja nousevan intonaation lauseenloppuihinsa tempaisevan naistoimittajan johdolla perehdytään naiseuden tähän puoleen. Sinänsä kiinnostavia asioita ja kysymyksiä liittyen siihen, miksi naiset ovat tyytymättömiä ulkonaiseen olomuotoonsa, joka ei kunnolla vastaa heidän itse koettua "sisäistä olemustaan". Työelämän paineet, patriarkaalinen katse, ikärasismi, mikä saa naiset sopeutumaan ja myöntymään tähän? Asiaa lähestytään ohjelmassa toteutuksen tasolla siten, että se eräällä tavalla vihjaa ja antaa implisiittisen vastauksen kysymykseen: jaanaillaan nämä pakolliset näkökulmat tässä kiltisti läpi ja sitten seuraavalla kerralla lisää - tasapuolisesti ja aiheetta enempään, viimeinen sammuttaa valot ja varmistaa että ovi tulee lukkoon.

Kuinka paljon räväkämmän kuvan naisten alistetusta roolista William Burroughs jo 1950-luvulla huumehöyryisissä profeetallisissa näyissään ("Alaston lounas", suom. Risto Lehmusoksa) löi pöytään keskustelun lähtökohdaksi kuvaillessaan "tohtori Benwayn projekteihin" kuuluvaa Iristä, "tervettä amerikkalaista huoraa". Ja Burroughs oli mies.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (119)

Miguel de Unamunon ainoassa suomennetussa teoksessa kerrotaan papista, jota jäytää epäusko. Hän ei usko elämään kuoleman jälkeen.

Tästä myös kumpuaa hänen marttyyriutensa: hän uhrautuu "huostaansa uskottujen toivon takia". Ihmiset, kansa, uskoo vanhasta tottumuksesta. Pappi ottaa sen puolesta kantaakseen taakan, tiedon siitä, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, nada, että kuolema on lopullinen. Kirjan lopussa pappi kuolee pois. Teologisen judon avulla asia kääntyy luonnollisesti niin päin, että mies oli pyhimys ja ilmensi todellista uskoa.

Saksalainen liikemies ja miljardööri Adolf Merckle, 74, teki itsemurhan kävelemällä junan alle viime maanantaina. Forbes-lehden mukaan hän oli viime vuonna maailman 94. rikkain ihminen ja Saksan viidenneksi rikkain. Mercklen perhe antoi julkisuuteen tiedotteen, jossa kerrotaan: "Rahoituskriisin aiheuttama hänen yhtiöidensä epätoivoinen tilanne, viime viikkojen epävarmuus ja hänen voimattomuutensa tehdä asioille mitään, saivat intohimoisen perheyrittäjän murtumaan ja ottamaan henkensä." Voidaan päätellä - sen seikan lisäksi että perheen tiedotteen suomentaja on surun murtamana tehnyt varsin suurpiirteistä työtä - että tiedot Mercklen Volkswagenin osakkeilla harrastaman shorttauksen pahasta epäonnistumisesta pitävät paikkansa. Myös itsemurhatapa sisältää vihjeen ja antoi arvopaperimarkkinoille selvän signaalin: Merckle ei mennyt Volkswagenin alle eikä ottanut yliannosta lääkkeitä, vaikka oli Saksan suurimpia lääkkeiden tukkumyyjiä. Saksan kansallisen rautatieyhtiön Deutsche Bahn AG:n asema vahvistui samaan aikaan kuin autovalmistajien ja lääkeyritysten kurssit notkahtivat. Intohimoinen perheyrittäjä Adolf Merckle tuli kuollessaan tehneeksi suuren palveluksen joukkoliikenteelle.

Kanadalainen 21-vuotias amatöörijääkiekkoilija Don Sanderson kuoli jääkiekkotappelussa saamiinsa vammoihin tammikuun 1. päivänä. Hän oli ensimmäinen kaukalotappelun uhrina kuollut pelaaja koko kanadalaisen jääkiekon historiassa. Hänen joukkueensa, Whitby Dunlops, omistaa loppukauden pelinsä Sandersonin muistolle. Hänen vanhempansa, Mike ja Dhana, ovat surunsa keskelllä ilmoittaneet, että Don olisi halunnut kaikkien jatkavan pelaamista ja tappelemista.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (12)

Portugalissa suoritettiin 1974 vallankaappaus, jota on sanottu verettömäksi. Tämä piirre, joka vallankaappauksissa tuntuu hyväksyttävältä, voi tiettyjen urheilulajien yhteydessä puolestaan antaa tuntuman ja tunteen siitä, että laji perustuu huijaukseen ja että katsojaa on petetty.

Kaikkien kahden henkilön keskinäiseen rusikointiin perustuvien urheilulajien tulisi sisältää ainakin teoreettinen mahdollisuus siihen, että urheilusuorituksen aikana jompikumpi voi päästä hengestään. Säännöillä ja suojavarusteilla pyritään vähentämään tätä todennäköisyyttä, mutta tapahtuu suoritus sitten kättä, jalkaa, florettia tai turnajaiskeihästä käyttäen, jos vaikkapa viisikymmentä vuotta harjoitetun lajin historiassa ei ole osoittaa yhtäkään "kuolemaan johtanutta onnettomuutta", on syytä miettiä sen urheilullista perustaa.

Kahden henkilön, lähtökohtaisesti mieshenkilön, rajatulla alueella mano-a-mano harjoittama kamppailu-urheilu, varsinkin jos kuolemaa kolmanneksi osapuoleksi ei aivan mieluusti mukaan hyväksytä, saa sitten toimia katharttisena kokemuksena. Ammattinyrkkeily on selkeästi ymmärrettävää, sen idean tajuamiseen ei tarvita pitkällisiä sofistikoutuneita pohdintoja: kaksi lihaksikasta miestä hakkaa nyrkein toisiaan. Joyce Carol Oates on todennut nyrkkeilyn olevan nyky-yhteiskunnassa, jossa odotetaan sosiaalisessa elämässä toisten huomioon ottamista ja käyttäytymissääntöjen noudattamista, ainoita tilaisuuksia esittää ja näyttää suoraa ja raakaa aggressiota laillisesti. Mutta vaikka juuri ammattinyrkkeilyn ympärillä leijuukin aito vaaran utu (otteluissa saatuihin vammoihin on sentään ajan mittaan kuollut sen verran monta ottelijaa, että on tullut ilmeiseksi sen seriöösi luonne), myös siitä puhuttaessa voidaan käyttää teatteritaiteen piiristä omaksuttuja käsitteitä. Mikä taas viittaa sekä teatraalisuuteen että teatterillisuuteen.

Selkeimmin teatteritaiteen ja urheilun liitto näkyy amerikkalaisessa wrestlingissä, joka on käsikirjoitettua spektakulääriä puheteatteria. Painijan käsi pitelee useammin mikrofonia kuin vastustajan kurkkutorvea. Lajin estetiikka sitten kyllä on peräisin amerikkalaisen kulttuurisen omaleimaisuuden ytimestä, sen parhaimmistosta: saippuaoopperoista ja Chuck Jonesin piirtämistä sarjakuvista. Poiminnat lajin piirissä käytyjen erilaisten ottelutyyppien määritelmistä kertonevat olennaisimman:

Table match - Vastustaja on saatava iskettyä tai heitettyä pöydän läpi
Casket Match - Vastustaja on suljettava ruumisarkkuun
Kiss my ass - Hävinnyt painija joutuu suutelemaan vastustajan perää
Hair vs. Hair match - Voittanut painija saa leikata hävinneen kaljuksi

Urheilusta on kuoleman ohella pitkälti kadonnut myös rituaalinen uskonnollinen ulottuvuus. Sumo lienee yksi viimeisistä lajeista, joihin sellainen liitetään. Se on tietenkin virheellinen ajatus, sumo on ammattilaisurheilua eikä sillä juuristaan huolimatta ole enää tekemistä uskonnollisuuden kanssa, länsimaisittain on vain tapana helpolla tavalla niputtaa kaikki vähänkin kummallinen Toiseus selkeisiin kategorioihin, ja Idän tapauksessa tällaisia käteviä nimityksiä ovat esimerkiksi Tutkimattomuus ja Uskonto.

Kateissa olevat urheilulliset suureet, kuolema ja uskonto, ovat kylläkin vielä löydettävissä ja edelleenkehitettävissä. Ensinnä ja tunnetuimpana esimerkkinä mieleen tulee espanjalainen härkätaistelu, corrida. Siinä takuuvarmasti kuolee aina joku tai jokin, siinä suoritetaan uhri ja sillä on omat pappinsa ja pyhät tekstinsäkin. Pastori Hemingwaystä ja hänen kirjoituksistaan on hyvä jatkaa.

Lähettäjä Etappisika URL | Kommentit (19)