Minä olin. Minä muistan. Minä tiedän.
Metsässä yksikseen kaatuva puu ei aiheuta ääntä, eikä yksikään aseellinen selkkaus, sotatoimi, välikohtaus, operaatio tai manööveri tapahdu eikä ole olemassa, ellemme me siitä tiedä. Tiedon saatavuuskaan ei sinänsä ole takuu mistään, tärkeämpää on maantieteellinen tai kulttuurinen läheisyys. Darfurissa ei tapahdu mitään, eikä tainnut niin tapahtua silloin joskus Ruandassakaan. Lähi-Idässä sen sijaan tapahtuu.
Tietoa Gazan tapahtumista on vaikea välttää, vaikka sitä haluaisikin. Mutta tiedon, tietämisen, informaation merkitys on mitätön juuri muuna kuin ärsykkeenä joka tuottaa täysin ennalta-arvattavan reaktion. Suomessa internetin keskusteluryhmien ja sanomalehtien palstojen epävirallinen ns. tavallisen kansan keskenään käymä keskustelu ei ole keskustelua. Se on kuin jostain kehnohkosta näytelmäkäsikirjoituksesta kopioitu perhedraama, jossa perheenjäsenet keskustelevat keskinäisistä suhteistaan puhumalla aivan muista asioista. Tällä toisteisella "keskustelulla" on olemassa jokin funktio, muutenhan sitä eivät ihmiset jaksaisi niin toimittaa. Mutta itse näennäisen aiheensa, tällä kertaa siis Palestiinan ja Gazan, kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Tiedottamisella ja raportoinnilla on silläkin omat omituisuutensa. Eräs itsestäänselvyys näyttää olevan, että me tarvitsemme aina jonkun portsarin, sisäpiiriläisen, näkijän ja tekijän. Mitä tahansa missä tahansa tapahtuukin, human interestiä mielellään mukaan. Tarinaa ei ole ilman kertojaa ja johdattelijaa. Esiin nousee sankariraportoija, joka tietenkin samalla on tulkitsija ja emotionaalinen esitanssija. Ei YLE:n pääuutisten uutisankkuri Eeva Polttilankaan ilme, jonka näemme kuvanauhan jälkeen puolen sekunnin verran ennen seuraavaan aiheeseen siirtymistä, ole sattumanvarainen, vaan kertoo kuinka juuri näkemäämme on suhtauduttava.
Latteasti sanottuna: kertoja on aina vallankäyttäjä. Paavo Haavikon Rauta-ajassa on Kertoja, joka alkaa kertoa tunnetusta retkestä, Sammon ryöstöstä. Hänet keskeyttää Lemminki, ja käydään seuraava keskustelu:
"Lemminki:
- Anna minä kerron. Minä muistan. Minä olin siellä. Anna minä muistelen.
Kertoja, jonka Lemminki oli äkkiä keskeyttänyt, tämän paljon myöhemmin tehdyn muisteluksen, suuttuu ja sanoo:
- Sinä et ollut mukana. Et sinä mitään tiedä.
Lemminki:
- Minä olin. Minä muistan. Minä tiedän."
Kun jokin dramaattinen asia, jollaisista visuaalisella aikakaudella sota on tietenkin numero yksi, halutaan domestikoida ja ymmärrettäväksitehdä, tarvitaan lavan etualalle jokin sooloesitys antamaan perspektiiviä ja syvyyttä. Julkkikset ovat tässä tehtävässä parempia kuin tunnetut reportterit konsanaan. Kyse on molemminpuolisesta profiloitumisesta, sekä sodan että vierailijan. Usein "sodan todellisuudessa" piipahtavien julkkisvieraiden ohjelma seuraa tarkasti valtiovierailujen protokollaa, ainoat lisäykset ovat henkilökohtaiset tunteenilmaisut. Ne voivat olla Eeva Polttilan agendan mukaisia järkyttyneitä ilmeitä kauheuksien äärellä tai sanallisia kuvauksia.
Niinpä Vietnamin sodan aikana Pohjois-Vietnamin vieraana kävi poliittiseksi aktivistiksi ryhtynyt näyttelijä Jane Fonda, joka ikuistettiin istumassa vakavailmeisenä ilmatorjuntatykin ääressä. Vietnamin sota alkoi jo tuolloin Yhdysvalloissa olla hyvin epäsuosittu. Fonda kiisti syytökset siitä, että olisi ollut "epäisänmaallinen" tavattuaan matkallaan mm. amerikkalaisia sotavankeja ja kommentoituaan amerikkalaisten pommitusten aiheuttamia tuhoja.
Biafran sota sodittiin Afrikassa 1960-luvun lopulla. Sen kuluessa arvioitiin viidestäsadastatuhannesta kahteen miljoonaan siviilin kuolleen nälkään ja tauteihin. Amerikkalainen kirjailija Kurt Vonnegut vieraili aivan viime hetkillä romahtamaisillaan olevan Biafran pääkaupungissa ja kirjoitti näkemästään raportin amerikkalaiseen laajalevikkiseen lehteen. Lakonisen kirjoituksensa loppupuolella hän kertoo: "Olen itkenyt Biafran vuoksi vain kerran. Se tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun olin tullut kotiin - kello kahdelta aamuyöllä. Päästelin groteskeja haukahtelevia ääniä noin puolentoista minuutin verran, siinä se."
Ranskalainen kirjailija Jean Genet vieraili Palestiinassa ja oli sattumalta myös Beirutissa vuonna 1982, kun Israelin liittolaisten suorittamassa palestiinalaispakolaisten joukkomurhassa kuoli arviolta 300 - 3 500 henkeä. Genet kirjoitti tapauksesta. Kenties tyylillisistä syistä vaikutelmaksi jää, että Genet henkilökohtaisen pahuus-, destruktio- ja kuolemakulttinsa imponoimana oli itse asiassa hyvin ihastuneesti bouleversé kuolemaan sitoutuneiden nuorten palestiinalaistaistelijoiden ja hävityksen ja tappamisen keskessä.
Usein sankariseikkailijat ja -raportoijat ovat käyneet juuri jollain tavalla omasta kulttuurista poikkeavan Toisen parissa, mistä sitten tarinoitaan kertovat. Ei ole vaikea havaita joissakin tapauksissa ainakin hentoja ituja jostain sellaisesta, jota voisi kutsua mentaaliseksi kolonialismiksi. Olisiko historiallinen tausta tälle löydettävissä aina eurooppalaisten aloittamista löytöretkistä ja niitä seuranneesta seikkailukkaasta elämästä kaukana kotoa?
Motiivien suhteen ainakin oltiin aikoinaan kristillisen selväsanaisia; englantilainen 1500-luvun lopun matkamies Sir Thomas Cavendish kertoo: "Kaikkivaltias salli minun armossaan purjehtia koko maapallon ympäri [...] Tällä matkalla löysin kaikki ne rikkaat seudut jotka kristikunta ylipäätään tuntee tai sain ainakin niistä varmoja tietoja. Minä purjehdin Chilen, Perun ja Uuden Espanjan rannikkoja ja sain suuria saaliita. Poltin ja upotin yhdeksäntoista suurta ja pientä purjelaivaa. Ryöstin ja poltin kaikki kylät ja kaupungit, joissa menin maihin."
Kommentit
Sika,
tiedäthän sinä, että sinulla on ennenkin vilahtanut tuo metsässä yksikseen kaatuva puu, jota ei ole ilman havaitsijaa. Minä tiedän. Minä muistan. Minä olin siellä metsässä.
(Minun kai olisi pitänyt jäädä kaatuvan puun alle ja kuolla, jotta tarina olisi tosi, kertoja kuollut, puu yhä pystyssä meidän mielissämme.)
Eräillä Asperger-ihmisillä on hyvin selvästi tuo, mikä kaikilla muillakin meillä: että on nähtävä jonkun kasvot ymmärtääkseen, kuinka kuuluu tuntea missäkin tilanteessa. Heille se on usein vierustoveri. Meille aspergerittomille riittää Jane Fonda tai E. Polttilakin.
Lähettäjä: Beibi | 14.01.09 14:06
Beibi
Muistisi on tarkka: puu, kaikki hänen kaatuilunsa on tuttua. Niin kuin tiedät varmaan, tämä on usein esitetty esimerkkikysymys melkein kaikissa kommunikaatio-oppikirjoissa, että jos puu kaatuu eikä ole ketään kuulemassa niin...
Ja aina välillä kun tässä innostuu saarnaamaan niin näitä esimerkkejä tulee vihityksi uudelleen käyttöön.
Nyt muuten kävi niin, että kommenttisi oli 2200. kommentti tänne, eli täydessadas, mikä perinteen mukaan tarkoittaa sitä valitsemista: saako olla pullollinen keskiolutta vai lasi vettä, minä maksan? Toimitustapa, -aika ja paikka ilmaantuvat myöhemmin.
Lähettäjä: Etappisika | 14.01.09 14:47
Tiedän kyllä esimerkkikysymyksen. Käytän sitä itse niin, että muistan sen muiltakin. Yhdessä elämänkatsomustilaisuudessa tästä päästiin itsemurhaan ja että olisiko se surullista, jos olisi vuorierakko ja silleen. Olivat niin nuoria keskustelijoita, että jaksoin kuunnella.
Lasi vettä saa olla. Millä en tarkoita, etten huoli, vaan että haluan. Aikaa drinkkini valmistamiseen saat korkeintaan kolme vuotta. Varo vaan: muistini on tarkka.
Lähettäjä: Beibi | 14.01.09 15:32
Beibi
Vuorierakko on hyvä esimerkki, jos hän on läntistä kulttuuria edustava vuorierakko. Erakoitumisesta huolimatta saattaa tulla hirvittävä tarve saada kertoa jollekulle toisellekin, että "kuulin puun kaatuvan". Oliko se Paasilinna E. joka kertoi ettei mikään ole niin puhelias kuin erakko.
Vesilasi olkoon, s.o. järjestyy. Aikajänne sopii myös: ellen kolmessa vuodessa saa aikaan vesidrinkkiä, nimeni ei ole Etappisika.
Lähettäjä: Etappisika | 14.01.09 16:01
Olipas taas hieno analyysi siitä kuinka tietyt asiat maailmassa toimii, ihan mahasta otti noi oivallukset, niinkö Turkkaa ois lukenut.
Lähettäjä: Apostoli Jumppanen | 14.01.09 20:28
Apostoli Jumppanen
Yllytyshurjanha sie luulet miun olevan! Vaikka hauskahan se on aina jonkun toisen vatsakivuista lukea, en sitä kiellä.
Tosiasia on, että raakilevaiheessa, aihioina sitä tänne tekstejä heittelee. Mutta itseä voi aina lohdutella sillä että blogihan tämä vaan on, ei sen kummempaa. Ja julkaisufoorumina blogi on onneksi kaikkiruokainen, krouvi ja hiomaton tavara myös menee.
Lähettäjä: Etappisika | 14.01.09 22:58
Hei, tulin just. Ryskyen kaatuu suuret puut, joten en ole vielä mennyt Saalemiin.
Sota? eikös se ollut kunkkujen juttu. Meidän kuninkaalliset Tarja&Pentti, Matti&Sinikka ja Sauli&Haukio(ei tosin ikänsä vuoksi saanut viisumia) ovat tänään skoolanneet Karl Gustav&Sofia/Sibylla?:n kanssa Tukholmassa sille 200-vuotiselle ilosanomalle että yhteiset sodat on voitu tapella muualla kuin Ruotsinmaalla.
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"
Lähettäjä: Camunen | 15.01.09 21:27
Camunen
Tervetuloa sitten vaan. Siinä on penkkiä.
Joo ja olihan Tukholmassa tietääkseni aika paljon muitakin suomalaisia juhlallistamassa tätä "Märkesåret 1809"-tapahtumaa ja kertomassa kuinka mielellämme silloin taistelimme, saatiin kunniakas lehti sotahistoriaan tänne meillekin.
Ettet Camunen itse ollut mukana siellä? Siis Tukholmassa?
Lähettäjä: Etappisika | 15.01.09 23:04
Eikö sitä väitetä, ettei ihminen kykene tajuamaan kovin suuria määriä: että 3500 ruumista siinä edessä on suunnilleen sama asia kuin yksi tai kaksi. Jos siinä vielä on televisio välissä, tapahtuu kaikki kaukana, vaikka olisi naapuripitäjästä.
Kai se on terveellistäkin niin. Tunnen pari Darfurista tullutta. He eivät oikein ääneen muista, millaista siellä oli, mutta onneksi me täällä kerromme heille.
Joskus käy mielessä omaelämäkerrallisia dramaattisia tapahtumia. Kun yrittää muistaa, miltä tuntui (kun talo oli tulessa tai joku käveli ikkunan läpi) juuri silloin, tulee mieleen, ettei tuntunut miltään, ei yhtään miltään. Pelkkä pitkä silmänräpäys, pysähtynyt aika, tyhjä mieli. Shokkitila, sanoisivat. En olisi varma. Ehkä mieli ei vain löydä tapahtumaan sopivaa tunnetta. Se tulee vasta perästäpäin, kun oikeat tahot auttavat merkityksellistämään koettua.
Apostoli Jumppasen mahaan on luottaminen. Sinä kirjoitat kovin intensiivisesti tätä nykyä.
Lähettäjä: Sukkanauhamies | 15.01.09 23:24
Sukkanauhamies
Olet käsittääkseni oikeilla jäljillä, ihmisen systeemi (aivot) tilttaa tarvittaessa terveyssyistä.
Tuokin on järkeenkäyvää, että jotain tunnetta ei ole olemassa ennen kuin sille annetaan jokin nimi ja sitten aletaan sovitella sitä sapluunoihin ja tunnekartastoihin. Näissä asioissa muuten seurataan meripoika Thomas Cavendishin toimintamallia: hänelle kelpasi ryöstöretkillä käsin kosketeltava arvotavara, oletettavasti kulta, mausteet, kankaat jne. Nykyisin kaukomaiden ihmisiltä "tiedon"välityksen nimissä ja television kautta omitaan pois viimeinenkin - sota ja kärsimys, voimakkaat tunnetilat - tänne vaan reaaliaikaisesti nekin, meidän koettaviksemme: minä tässä sohvalla suren ja raivoan kun näen mitä kaikkea tapahtuu! Se on välineen, television, ominaislaadun vuoksi kuitenkin hetkelliseksi paloiteltua ja falskia, humanismin vasenkätistä muotoa. Mutta olipa sävärit!
Lähettäjä: Etappisika | 16.01.09 05:30
Etappimiehelle,
en ollut saanut kutsua Tukholmaan, ja vaikka olisin saanutkin, olisin epäillyt sitä väärennetyksi.
Menen kyllä taas joku päivä käymään. Monikulttuurinen Tukholma iloisine, itsensäluottavine ihmisineen näyttäytyy minulle tulevaisuuden Suomena, jossa hyvinkin 10% väestöstä on muualta tulleita.
Lähettäjä: Camunen | 16.01.09 09:27
Camunen
Ja voisihan Suomiruotsi juhlia iloissaan tuota Sigtunan ryöstöäkin, mistä Haavikkokin kirjoitti. Eräs yhteistyömuoto sekin.
Muualtahan me kaikki kuulemma olemme, noin galaktisessa katsannossa.
Lähettäjä: Etappisika | 17.01.09 10:29