Tuli mieleen, että nykyään blog-a-blog-kamppailulaji muistuttaa paikoitellen wrestlingiä.

Hyvää alkanutta vuotta, Tappinen.

SusuPetal
Hyvää vuotta!
Blog-a-blog on paljon vakavampaa toimintaa, siinä ollaan tosissaan ja bloginmaku suussa, kuin aikuiset ihmiset konsanaan. Näinhän sanoi jo kreivi Draculea Jonathan Harkerille: "It is no laughing matter! "

Kun Rooman keisari Trajanus oli joskus noin 50 jKr käynyt ryöstämässä Karpaattien kultakaivokset silloisesta Daakiasta tuhoten ohimennen koko kansan viimeiseen miehen ja antaen aluelle nimen Romania, järjestettiin Colosseumilla bileet, joissa kymmenisen tuhatta gladaiaattoria tappeli ja saman verran eläimiä.

Eli on nykyurheilun takapiruilla -Harkimo, Talermo - kirimistä, vaikka Hjallis onkin siirtymässä takapuoleen rupia synnyttävästä hockeystä paremmin kannattavaan Sipoon ranta-alueiden hyödyntämiseen.

Samat veijarit puuhaavat myös Harlinin uuden Marski-leffaprojektin taustalla.

Camunen
Kyllä Trajanus lustinpidon myös taisi, vaikka pohjimmiltaan oli ilmeisesti totinen sotahenkilö.

Suomessa oli hiljattain tentatiivista kokeilua koiratappelun alueella (koira vastaan koira), mutta siihenhän puututtiin BBC:n avustuksella. Eläinten osuus urheilutoiminnassa rajoittuu saaliina oloon (Keskisen pilkkikisat olivatkin eksistentiaalista arpomista eikä urheilua) tai vaistonvaraisen suorituksen portaaseen (haukkametsästys lienee yksi ihmistä vähiten hiestyttäviä urheilulajeja; heppa vie, haukka hakee ja saalis kuolee, kaikki pienin ihmisponnisteluin). Ekologinen eläinten kilpailuttaminen voisi käsittää bakteerijoukkueiden välillä järjestettävät ongelmajätteen syömiskilpailut.

Poliitikot ja toimenkuvaltaan muutoin aktiiviset ihmiset sitten rouhivat rannat ja kuntahallinnon.

Aah, kuolema! Siksi minä 70-luvulla seurasin urheilua. Silloin paloivat autot, silloin kaatuilivat syöksylaskijat, silloin kiidätettiin mäkihyppääjät ambulansseihin. Ja pariluistelussa nähtiin kuolemanspiraaleja. Eikä vauvoille ollut turvaistuimia.

Mutta sinä puhut nyt kahden henkilön kamppailuista. Minusta siinä olisi jotenkin lohdullisempaa kuolla, vastustajan käsivarsille tai sinne ruumisarkkuun, jonne toinen sulkee, härän sarveenkin, Jumalan kämmenelle, nyrkistä, yhteiseen vereen.

Beibi
Mäkihyppääjäosastolla on 1970-luvulta edistytty sen verran, että silloiset mäkihyppääjät ookaavat nykyisin muissakin hälytysajoneuvoissa kuin pelkästään ambulanssissa.

Hauska kuulla, että jonkun penkkiurheiluinnostus on rakentunut autenttiselle perustalle. Lähestyt tässä sitten nostalgisin ottein kaksintaisteluromantiikkaa - ja siellähän (kirjallisuudessa ja elokuvissa) tuo kuolema elää ja voi hyvin; aamusumuinen puisto, sekundanttien viitat ja matalaääniset järjestelyt, häväisty kunnia ja varma verenlento. Joko hyvitys tai marttyyriys, se on sellainen win-win-tilanne.

Härän sarvi reisivaltimoon - siihen on ehkä jossain yhteydessä palattava.

Etappi, Beibi,
Onhan se, kuolema.

Horsma
Joukkuelajit kuten jääkiekko eriksensä. Vaikka kaukalotappelussa (ja primitiivisen näköistä nyhjäämistähän se on vaikka nyrkkeilyn rinnalla) saatuihin vammoihin kuoleminen on nykyisin jo kuin potkunyrkkeilymatseissa kuoleminen, tilastollisesti voidaan tuumata: aina sattuu ja tapahtuu... Onko nyt muuten niin, että jääkiekon osalta suomalaiset ovat jälkijunassa, joku Harkimo rahtaa tänne lisää ulkomaisia tappelupukareita yleisön (ja median) suureksi ratoksi, ja samaan aikaan muualla jo taas puhellaan "taitokiekosta"? Ei auta täällä mikään muu kuin se että money talks: isit ja äidit jotka halusivat pojistaan miljunäärikiekkoilijoita alkavat nynnyillä ja preferoida sitä että ei istu jälkikasvu rullatuolissa tai pure turvetta ennen miljoonauraansa ja alkavat kuskata lapsia viulutunneille ja luovaan kirjoittamiseen?

Kun ajattelen tuntemiani kovin nuoria jääkiekkoihmisiä, jotka kuluttavat viisi iltaa viikossa treeneissä ja viikonlopun sitten turnauksessa, en oikein osaa nähdä kellään heistä sitä romanttista mielenlaatua, että kaihoaisi aamusumuisiin puistoihin puhumaan matalalla äänellä. He ovat reippaita toiminnan ihmisiä.

Toisaalta jäällähän on todellisuudessa vain kaksi ihmistä: hän, joka tahtoisi tehdä maalin, ja maalivahti. Hyökkääjä ja torjuja.

Heitä ajatellen minä lapsena usein nukahdin. Ajattelin, kuinka käy, jos on maalivahti, joka ei ole koskaan päästänyt taakseen yhtään kiekkoa, ja hyökkääjä, joka ei ole koskaan vetänyt ohi. Mitä tapahtuu, jos kumpikaan ei voi kuolla?

Paitsi että nyt minä vähän valehtelin. Oikeasti minä ajattelin jalkapalloa enkä jääkiekkoa. Mutta ruohokenttä oli tyhjä muista. Siellä oli vain kaksi.

Beibi
Minulla alkaa vaan aina ottaa pumpusta kun aletaan puhua jääkiekosta, pitää oikein pitkäkseen mennä ja ajatella muita asioita...

Kiihtymys on luonteeltaan esteettistä, en minä muuten. Kun se jääkiekkotappelu on sellaista mitä on, joko kannattaisi jättää kokonaan tai sitten professionaalistaa se, s.o. wrestling-tyyppiseksi huhtomiseksi ja meuhkaamiseksi. Tai sitten aitoa kamaa, luistimet pois ja introduseerataan suoraan nyrkkiraudat ja putkenpätkät joilla vastustajaa päähän.

Sinä Beibi ajattelet hyvin elokuvallisesti näitä asioita? Tuo mitä sanot, "ruohokenttä tyhjä muista, vain he kaksi (molari ja hyökkääjä)" - se on useiden jenkkileffojen loppuhuipennus, tai siitä vierestä... mies tajuaa ikääntymisensä/löytää itsensä/kasvaa ihmisenä; pimeällä baseball-kentällä heittää hyvästiksi nuoruudelle viimeisen heiton, muistelee [menneisyys läsnä ääninä], hyväksyy, resignoituneena lähtee kotiin [hidastus, dolly, lopputekstit]. Jenkeillä se on vaan baseball, muuten koko tämä pelimystiikka on samaa kuin täällä.

Viitat ja aamusumu - niitä on vaikea yhdistää jalkapalloon, siis siinä merkityksessä että yhteentörmäyksen [hidastus] ansiosta maalivahti ja hyökkääjä menehtyisivät verisinä toistensa käsivarsille. Tämä on joukkuelajien yleinen vika.

Beibi
Että jäällä on todellisuudessa vain kaksi ihmistä? Jos katsomme tätä hidastettua hetkeä, peli on jo loppu. Se on se mainokseen pysäytetty asetelma. Mutta ehkä on kuten Etappi sanoi, joukkuelajit erikseen. Beibi, sinä olet lapsena maatessasi ajatellut jalkapalloa, josta on jalkapalloilu poissa! Mitähän ihmettä se semmoinen on.

Horsma
En pyri vastaamaan Beibin puolesta, mutta spekuleeraan että jos on sanotaan esimurrosikäisenä tyttönä illalla ajatellut jalkapalloilijoita toimessaan, vain kahta, voi selitys löytyä näiden kahden pelurin ulkonäöstä. Siis se jalkapallo on saattanut vain olla veruke kuvata herrat shortseissa keskiaukeamajulisteeseen, josta he siitä sängynpäädystä ovat palloilleet itsensä nukahtajan mieleen.

Voi kauheaa. Täytyy tunnustaa, että muistan aika monta Brasilian joukkueen jalkapalloilijaa siltä vuodelta, kun eivät voittaneet MM-kilpailua. 1982? 1984? Zico oli ihanin, mutta enemmän minulla oli fantasioita harmaantuneesta fysiikan opettajasta, tosin vasta lukiossa.

Katsos, Horsma, se on semmoista ihmettä, että kun jalkapallosta poistaa liiat pelaajat (tai fysiikan tunnilta toiset oppilaat), ikävän joukkueurheiluremun saa kätevästi pois. Sitten jää vain amerikkalaisen elokuvan loppuhuipennus ja aamusumu.

Beibi
Koska mielikuvitus on vapaa lintu, voi varmaan helposti kuvitella Zicon palloilu-uransa jälkeen menneen luonnontieteitä lukemaan ja valmistuneen fysiikanopettajaksi. Siinä sitten on lakmuspaperia työtunneilla värjäilty (vai oliko se nyt kemiaa?). Ja filosofiaa ja elämänkatsomustietoa voisi samassa koulussa opettaa komeasti harmaantunein ohimoin Zicon joukkuetoveri Socrates.

Beibi
No niin, arvasinhan minä, että tässä joukkueurheilua taas käytettiin johonkin aivan muuhun hommaan. Se on varmaankin niin, että jäähallit on rakentamalla rakennettu juuri meitä silmälläpitäen, meitä heikosti fantasioivia. Ja nämä paremmin fantasioivat, nekö juuri meitä halveksivat, kun joukossa vaellamme kohti jäähallin porttia?

Horsma hyvä,
mielikuvitushan on vain epätoivoinen pieni kasvain, joka olisi hyvä kitkeä heti alkuunsa. Eivät ne kasvainihmiset jäähallia kohti vaeltavia halveksi vaan kadehtivat. Olen tuolla kylillä kuullut.

Sika,
ihmeellisintä niissä brasilialaisissa olivat juuri nuo keksityt nimet. Sitä hämmästelin jo silloin: miksi jalkapalloa piti pelata salanimellä?

Beibi
Tuo on erinomaisen hyvä kysymys. Tätä anonymiteettiä, nimimerkkejä ja "omalla nimellä" esiintymisen vaatimusta on netissäkin pohdittu omat ja toisten otsat rypyssä. Jostain syystä tuo näyttäytyy tärkeänä seikkana: kuka kukin on. Pitää ottaa vastuu sanoistaan jne. Eihän ihminen sentään voi huijua kuin Fregen Aamutähti/Iltatähti taivaan sinessä.

Pikkupoikana jalkapalloa pelatessa jokainen oli joku toinen kuin oli, "tää on Zico", se antoi voimaa ja tulevaisuudenuskoa otteisiin. Brasilialaiset ovat ilmeisesti syvällisesti tajunneet tämän tekijän.

Tulisiko siihen myös rentoutta: ollaan tässä pelaavinamme, muina miehinä sananmukaisesti. Ei tosissamme, koska silloin se tapahtuisi omalla nimellä ja sotutunnuksella, totisena Julkisen sanan neuvoston alaisena toimintana.

Niitähän myydäänkin pikkupojille semmoisia paitoja, joissa lukee nimi ja pelinumero valmiina. Ronaldinhoja on näkynyt enemmänkin. En nyt sitten tiedä, pitäisikö pojalle mieluummin valita Saatana- tai Jeesus-paita, että niitä maaleja saisi aikaan. Tai Jennifer Lopez, niin oppisi naiseen samastumaan ajoissa: "Tää ois nyt Jennifer."

Sukkanauhamies
Totta on että noissa floodataan aina yli, jos Ronaldinho on in niin sitten niitä tulee olla kolmesataa. Vähän kun nämä vitsit pöpilästä, kuinka monta jeesusta ja napoleonia kulloinkin on muonavahvuudessa.
(aasinsilta, tämä elokuvavitsi: elokuvantekijä pyrkii taivaaseen mutta portilla sanotaan että elokuvaporukka ei sinne pääse. Kyllähän pääsee, mies sanoo ja kurkkii portinraosta, näenhän minä, tuollakin on Stanley Kubrick. Pietari vilkaisee, ai tuo vai, ei se ole Kubrick, se on vain Jumala joka luulee olevansa Kubrick.)

Jaa Lopez futiksessa? Idea varmaan suositeltava, joskin voisi ainakin vielä nykyisin käydä niin että tää jäis pallokentän laidalle. "Tää ois nyt Uuno Kailaan runo".