Osapuilleen näin määritteli yhteisen tulevaisuutemme painopistealueet tähän mennessä jo kaksi kertaa virkaansa vannoutunut Yhdysvaltain presidentti Barack Hussein Obama II virkaanastujaispuheessaan, jonka hän on pitänyt vain kerran.

Myös me olemme ottaneet yli maanpiirin kiirivän muutoksen sanan sydämiimme. Tästä blogista on nyt tuota pikaa siirrytty uusiin maisemiin, uudelle pohjalle.

Sinne kutsun nyt myös teidät, arvoisat lukijani, olitte te sitten tunturien miehiä ja naisia Pohjolasta tai Pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden tai Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen poikia tai tyttäriä. Uusi blogi voi esteettä tavoitella samaa suuruutta ja suureellisuutta kuin tämä nyt historian lehdille vajoavakin, mutta siihen tarvitaan meitä kaikkia.

Uusi blogi, uudistuksin, joista mainittakoon kaksi: Lähetetyt kommentit tulevat näkyviin välittömästi. Voitte myös rekisteröidä nimenne tai nimimerkkinne, mikäli haluatte nousta haastamaan anonymiteetin (oikeassa yläkulmassa sinisellä: "Kirjaudu")

Tämä blogi vaimenee, hiljenee.

Tapaamisiin uusilla pahnoilla! Tervetuloa!

Etappisika

Kaiken ruumiiseen kohdistuvan muokkaustyön perimmäinen arvo ja päämäärä voidaan määritellä terveyden ja luonnonmukaisuuden vaikutelman tuottamiseksi. On helppo luetella attribuutteja, joita yhdistämme ajatukseen "terveestä" ja "luonnollisesta" ruumiista; vaistomaisesti tiedämme myös,että tällainen ulkoilmaelämässä ruskettunut sileäihoinen, kiinteälihaksinen ja hohtavahiuksinen ruumis liikkuu sulavasti ja sen eloisista kasvoista paistavien valkoisten hampaiden lomitse kuuluu iloinen ja tarttuva nauru. Fyysiseen terveyteen ja luonnollisuuteen kuuluu arkiajattelussa automaattisesti myös psyykkinen terveys, esim. vakavasta depressiosta kärsivää mutta fyysisesti huippukunnossa olevaa (esim.huippu-urheilija voisi olla tällainen) ei lehtijutuissa tai yleisessä puheenparessa kuvattane "olemukseltaan terveeksi ja luonnolliseksi mutta hyvin masentuneeksi".

Eräs "terveyteen" ja "luonnonmukaisuuteen" liittyvä ajattelu- ja olemistapa on nudismi tai naturismi, ts. vaatteitta oleminen. Alastomuuden terveysdiskurssiin kuuluvia synonyymejä ovat ilma- ja aurinkokylvyt. Nudismi eroaa naturismista siten, että ensinmainittu tarkoittaa Wikipedian tietojen mukaan "alastomuuden harrastamista, eli tapaa olla alasti ilman muuta syytä kuin alasti olemisen ja alastomuudesta nauttimisen vuoksi", jälkimmäinen taas "sosiaalista ja järjestäytynyttä alastomuutta edustavaa harrastusta tai elämäntapaa, jonka harjoittajaa kutsutaan naturistiksi. Tämä naturismin harrastus sisältää luonnollisuutta, luonnonläheisyyttä ja luonnolliseksi koettua alastomuutta".

Määrittelyt herättävät luonnollisesti monenlaisia kysymyksiä. Naturismin tapauksessa ainakin on hienoinen ideologinen vivahde "luonnollisuuden ja luonnonläheisyyden" kautta. Kaikki muukin ruumiillisuuteen liittyvä luonnollisuus voisi tämän ajattelun mukaan olla hyväksyttävää, toivottavaakin. Tuleepa mieleen nyt vaikkapa suolistokaasuihin liittyvä problematiikka: on tilanteita joissa sosiaaliset säännöt ja tinkimätön luonnollisuus ovat keskenään jyrkästi ristiriidassa.

Ja jos vaatteiden lisäksi ryhdytään poisoppimaan muutakin kulttuurin mukanaan tuomaa, epäluonnollista, on jollain tavoin perusteltava se mihin raja tällöin vedetään - täyskybänaturistin pitäisi määritelmän mukaan olla mahdollisimman lähellä ei-sivilisoitunutta ruumista, ts. viettiyllykkeidensä varassa tilanteisiin reagoiva vapaa alaston toimija.

Voiko olla nudistista tai naturistista erikoistumista, samoin kun ihmiset harrastavat eri urheilulajeja jotka kehittävät eri lihasryhmiä? Päänaturistit, jotka eivät milloinkaan pidä hattua; jalkapohjanaturistit sukka- ja kenkäkieltoineen; tai genitaalinaturistit, joiden mielestä sukupuolielinten on aina ja kaikkialla ilmakylvettävä jne.? (Näihin liittyvät luonnollisesti raatelevat ja veriset oppiriidat eri koulukuntien välillä).

Jos naturismi on pohjimmiltaan ideologinen konstruktio, voidaanko ajatella että joku on kaappinaturisti tai piilonudisti, pukeutuneena toisten pukeutuneiden keskellä, mutta sisimmässään alastomuuden jyrkkä kannattaja?

Tiedottamisella ja raportoinnilla on silläkin omat omituisuutensa. Eräs itsestäänselvyys näyttää olevan, että me tarvitsemme aina jonkun portsarin, sisäpiiriläisen, näkijän ja tekijän. Mitä tahansa missä tahansa tapahtuukin, human interestiä mielellään mukaan. Tarinaa ei ole ilman kertojaa ja johdattelijaa. Esiin nousee sankariraportoija, joka tietenkin samalla on tulkitsija ja emotionaalinen esitanssija. Ei YLE:n pääuutisten uutisankkuri Eeva Polttilankaan ilme, jonka näemme kuvanauhan jälkeen puolen sekunnin verran ennen seuraavaan aiheeseen siirtymistä, ole sattumanvarainen, vaan kertoo kuinka juuri näkemäämme on suhtauduttava.

Latteasti sanottuna: kertoja on aina vallankäyttäjä. Paavo Haavikon Rauta-ajassa on Kertoja, joka alkaa kertoa tunnetusta retkestä, Sammon ryöstöstä. Hänet keskeyttää Lemminki, ja käydään seuraava keskustelu:

"Lemminki:
- Anna minä kerron. Minä muistan. Minä olin siellä. Anna minä muistelen.
Kertoja, jonka Lemminki oli äkkiä keskeyttänyt, tämän paljon myöhemmin tehdyn muisteluksen, suuttuu ja sanoo:
- Sinä et ollut mukana. Et sinä mitään tiedä.
Lemminki:
- Minä olin. Minä muistan. Minä tiedän."

Kun jokin dramaattinen asia, jollaisista visuaalisella aikakaudella sota on tietenkin numero yksi, halutaan domestikoida ja ymmärrettäväksitehdä, tarvitaan lavan etualalle jokin sooloesitys antamaan perspektiiviä ja syvyyttä. Julkkikset ovat tässä tehtävässä parempia kuin tunnetut reportterit konsanaan. Kyse on molemminpuolisesta profiloitumisesta, sekä sodan että vierailijan. Usein "sodan todellisuudessa" piipahtavien julkkisvieraiden ohjelma seuraa tarkasti valtiovierailujen protokollaa, ainoat lisäykset ovat henkilökohtaiset tunteenilmaisut. Ne voivat olla Eeva Polttilan agendan mukaisia järkyttyneitä ilmeitä kauheuksien äärellä tai sanallisia kuvauksia.

Niinpä Vietnamin sodan aikana Pohjois-Vietnamin vieraana kävi poliittiseksi aktivistiksi ryhtynyt näyttelijä Jane Fonda, joka ikuistettiin istumassa vakavailmeisenä ilmatorjuntatykin ääressä. Vietnamin sota alkoi jo tuolloin Yhdysvalloissa olla hyvin epäsuosittu. Fonda kiisti syytökset siitä, että olisi ollut "epäisänmaallinen" tavattuaan matkallaan mm. amerikkalaisia sotavankeja ja kommentoituaan amerikkalaisten pommitusten aiheuttamia tuhoja.

Biafran sota sodittiin Afrikassa 1960-luvun lopulla. Sen kuluessa arvioitiin viidestäsadastatuhannesta kahteen miljoonaan siviilin kuolleen nälkään ja tauteihin. Amerikkalainen kirjailija Kurt Vonnegut vieraili aivan viime hetkillä romahtamaisillaan olevan Biafran pääkaupungissa ja kirjoitti näkemästään raportin amerikkalaiseen laajalevikkiseen lehteen. Lakonisen kirjoituksensa loppupuolella hän kertoo: "Olen itkenyt Biafran vuoksi vain kerran. Se tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun olin tullut kotiin - kello kahdelta aamuyöllä. Päästelin groteskeja haukahtelevia ääniä noin puolentoista minuutin verran, siinä se."

Ranskalainen kirjailija Jean Genet vieraili Palestiinassa ja oli sattumalta myös Beirutissa vuonna 1982, kun Israelin liittolaisten suorittamassa palestiinalaispakolaisten joukkomurhassa kuoli arviolta 300 - 3 500 henkeä. Genet kirjoitti tapauksesta. Kenties tyylillisistä syistä vaikutelmaksi jää, että Genet henkilökohtaisen pahuus-, destruktio- ja kuolemakulttinsa imponoimana oli itse asiassa hyvin ihastuneesti bouleversé kuolemaan sitoutuneiden nuorten palestiinalaistaistelijoiden ja hävityksen ja tappamisen keskessä.

Usein sankariseikkailijat ja -raportoijat ovat käyneet juuri jollain tavalla omasta kulttuurista poikkeavan Toisen parissa, mistä sitten tarinoitaan kertovat. Ei ole vaikea havaita joissakin tapauksissa ainakin hentoja ituja jostain sellaisesta, jota voisi kutsua mentaaliseksi kolonialismiksi. Olisiko historiallinen tausta tälle löydettävissä aina eurooppalaisten aloittamista löytöretkistä ja niitä seuranneesta seikkailukkaasta elämästä kaukana kotoa?

Motiivien suhteen ainakin oltiin aikoinaan kristillisen selväsanaisia; englantilainen 1500-luvun lopun matkamies Sir Thomas Cavendish kertoo: "Kaikkivaltias salli minun armossaan purjehtia koko maapallon ympäri [...] Tällä matkalla löysin kaikki ne rikkaat seudut jotka kristikunta ylipäätään tuntee tai sain ainakin niistä varmoja tietoja. Minä purjehdin Chilen, Perun ja Uuden Espanjan rannikkoja ja sain suuria saaliita. Poltin ja upotin yhdeksäntoista suurta ja pientä purjelaivaa. Ryöstin ja poltin kaikki kylät ja kaupungit, joissa menin maihin."

Eräänlainen ikiliikkuja ja viisasten kivi keskustelunaiheena on naisen ruumiillisuus. Siihen saa helposti teipattua lisäosia kaikesta mahdollisesta, mikä liittyy tasa-arvoon, työelämään, kulttuurisiin merkityksiin ja normeihin, parisuhteeseen, minäkuvaan ja identiteettiin.

YLE:n ohjelmistossa vastikään alkanut "Projektina keho"-sarja käy hyvästä esimerkistä, jokainenhan on kiinnostunut omasta ja muiden ulkonäöstä ja siitä mitä kaikkea se merkitsee. Taustaksi sarjaan kyseltiin tulos, että 80 % naisista kokee ulkonäköönsä liittyviä paineita ja että vain 5 % suomalaisista naisista on tyytyväisiä painoonsa. Ensimmäisessä jaksossa haastatellaan antropologit, naistenlehtitoimittajat, kirurgit ja kauneusleikatut.

Kuitenkin jaksosta jää tuntuma kierrätyksestä, jo-kuullusta ja jo-nähdystä, kun studiossa nuorekasta sä-passiivia käyttävän ja nousevan intonaation lauseenloppuihinsa tempaisevan naistoimittajan johdolla perehdytään naiseuden tähän puoleen. Sinänsä kiinnostavia asioita ja kysymyksiä liittyen siihen, miksi naiset ovat tyytymättömiä ulkonaiseen olomuotoonsa, joka ei kunnolla vastaa heidän itse koettua "sisäistä olemustaan". Työelämän paineet, patriarkaalinen katse, ikärasismi, mikä saa naiset sopeutumaan ja myöntymään tähän? Asiaa lähestytään ohjelmassa toteutuksen tasolla siten, että se eräällä tavalla vihjaa ja antaa implisiittisen vastauksen kysymykseen: jaanaillaan nämä pakolliset näkökulmat tässä kiltisti läpi ja sitten seuraavalla kerralla lisää - tasapuolisesti ja aiheetta enempään, viimeinen sammuttaa valot ja varmistaa että ovi tulee lukkoon.

Kuinka paljon räväkämmän kuvan naisten alistetusta roolista William Burroughs jo 1950-luvulla huumehöyryisissä profeetallisissa näyissään ("Alaston lounas", suom. Risto Lehmusoksa) löi pöytään keskustelun lähtökohdaksi kuvaillessaan "tohtori Benwayn projekteihin" kuuluvaa Iristä, "tervettä amerikkalaista huoraa". Ja Burroughs oli mies.

Saksalainen liikemies ja miljardööri Adolf Merckle, 74, teki itsemurhan kävelemällä junan alle viime maanantaina. Forbes-lehden mukaan hän oli viime vuonna maailman 94. rikkain ihminen ja Saksan viidenneksi rikkain. Mercklen perhe antoi julkisuuteen tiedotteen, jossa kerrotaan: "Rahoituskriisin aiheuttama hänen yhtiöidensä epätoivoinen tilanne, viime viikkojen epävarmuus ja hänen voimattomuutensa tehdä asioille mitään, saivat intohimoisen perheyrittäjän murtumaan ja ottamaan henkensä." Voidaan päätellä - sen seikan lisäksi että perheen tiedotteen suomentaja on surun murtamana tehnyt varsin suurpiirteistä työtä - että tiedot Mercklen Volkswagenin osakkeilla harrastaman shorttauksen pahasta epäonnistumisesta pitävät paikkansa. Myös itsemurhatapa sisältää vihjeen ja antoi arvopaperimarkkinoille selvän signaalin: Merckle ei mennyt Volkswagenin alle eikä ottanut yliannosta lääkkeitä, vaikka oli Saksan suurimpia lääkkeiden tukkumyyjiä. Saksan kansallisen rautatieyhtiön Deutsche Bahn AG:n asema vahvistui samaan aikaan kuin autovalmistajien ja lääkeyritysten kurssit notkahtivat. Intohimoinen perheyrittäjä Adolf Merckle tuli kuollessaan tehneeksi suuren palveluksen joukkoliikenteelle.

Kanadalainen 21-vuotias amatöörijääkiekkoilija Don Sanderson kuoli jääkiekkotappelussa saamiinsa vammoihin tammikuun 1. päivänä. Hän oli ensimmäinen kaukalotappelun uhrina kuollut pelaaja koko kanadalaisen jääkiekon historiassa. Hänen joukkueensa, Whitby Dunlops, omistaa loppukauden pelinsä Sandersonin muistolle. Hänen vanhempansa, Mike ja Dhana, ovat surunsa keskelllä ilmoittaneet, että Don olisi halunnut kaikkien jatkavan pelaamista ja tappelemista.

Kahden henkilön, lähtökohtaisesti mieshenkilön, rajatulla alueella mano-a-mano harjoittama kamppailu-urheilu, varsinkin jos kuolemaa kolmanneksi osapuoleksi ei aivan mieluusti mukaan hyväksytä, saa sitten toimia katharttisena kokemuksena. Ammattinyrkkeily on selkeästi ymmärrettävää, sen idean tajuamiseen ei tarvita pitkällisiä sofistikoutuneita pohdintoja: kaksi lihaksikasta miestä hakkaa nyrkein toisiaan. Joyce Carol Oates on todennut nyrkkeilyn olevan nyky-yhteiskunnassa, jossa odotetaan sosiaalisessa elämässä toisten huomioon ottamista ja käyttäytymissääntöjen noudattamista, ainoita tilaisuuksia esittää ja näyttää suoraa ja raakaa aggressiota laillisesti. Mutta vaikka juuri ammattinyrkkeilyn ympärillä leijuukin aito vaaran utu (otteluissa saatuihin vammoihin on sentään ajan mittaan kuollut sen verran monta ottelijaa, että on tullut ilmeiseksi sen seriöösi luonne), myös siitä puhuttaessa voidaan käyttää teatteritaiteen piiristä omaksuttuja käsitteitä. Mikä taas viittaa sekä teatraalisuuteen että teatterillisuuteen.

Selkeimmin teatteritaiteen ja urheilun liitto näkyy amerikkalaisessa wrestlingissä, joka on käsikirjoitettua spektakulääriä puheteatteria. Painijan käsi pitelee useammin mikrofonia kuin vastustajan kurkkutorvea. Lajin estetiikka sitten kyllä on peräisin amerikkalaisen kulttuurisen omaleimaisuuden ytimestä, sen parhaimmistosta: saippuaoopperoista ja Chuck Jonesin piirtämistä sarjakuvista. Poiminnat lajin piirissä käytyjen erilaisten ottelutyyppien määritelmistä kertonevat olennaisimman:

Table match - Vastustaja on saatava iskettyä tai heitettyä pöydän läpi
Casket Match - Vastustaja on suljettava ruumisarkkuun
Kiss my ass - Hävinnyt painija joutuu suutelemaan vastustajan perää
Hair vs. Hair match - Voittanut painija saa leikata hävinneen kaljuksi

Urheilusta on kuoleman ohella pitkälti kadonnut myös rituaalinen uskonnollinen ulottuvuus. Sumo lienee yksi viimeisistä lajeista, joihin sellainen liitetään. Se on tietenkin virheellinen ajatus, sumo on ammattilaisurheilua eikä sillä juuristaan huolimatta ole enää tekemistä uskonnollisuuden kanssa, länsimaisittain on vain tapana helpolla tavalla niputtaa kaikki vähänkin kummallinen Toiseus selkeisiin kategorioihin, ja Idän tapauksessa tällaisia käteviä nimityksiä ovat esimerkiksi Tutkimattomuus ja Uskonto.

Kateissa olevat urheilulliset suureet, kuolema ja uskonto, ovat kylläkin vielä löydettävissä ja edelleenkehitettävissä. Ensinnä ja tunnetuimpana esimerkkinä mieleen tulee espanjalainen härkätaistelu, corrida. Siinä takuuvarmasti kuolee aina joku tai jokin, siinä suoritetaan uhri ja sillä on omat pappinsa ja pyhät tekstinsäkin. Pastori Hemingwaystä ja hänen kirjoituksistaan on hyvä jatkaa.

Aiheelliseksi kysymyksen tekee se, että suomalaiselle kuluttajalle tehdään koko ajan eteen, millaista se sitten on kun maallista hyvää on enemmän kuin kohtuudella tarvitaan. Mentaalisesti olemme jo siellä, talouden piristymisen jälkeisessä ajassa, tavaran tuolla puolen.

Se on: kaikissa Suomessa nähtävissä amerikkalaisperäisissä reality tv-ohjelmatyyppiin kuuluvissa sarjoissa, joissa pääsemme tutustumaan amerikkalaiseen "arki"elämään. Jo se, että sarjoissa esiintyvät perheet ja henkilöt harvemmin ovat palkkatyöläisiä, lähettää suomalaiselle kulutuskäyttäytyjälle signaalin: työtä tekemällä en milloinkaan ulotu tuohon. Täytyy olla joku, ja samalla oma itsensä, self-made man tai woman päästäkseen luksuselämää viettäväksi reality tv-sarjan sankariksi, parhaasta päästä menestynyt rock-tähti, miljardööriperijätär tai hyvän naimakaupan tehnyt tanssijatar. Ja jo klassisestihan tällaisessa yhteydessä on aina muistettava muistuttaa siitä, kuinka psykologinen kannustinlisä on suomalaisessa työelämässä kestämisensä äärirajoilla sinnittelevälle, työpaikkansa puolesta pelkäävälle henkilölle varsin pieni, kun hän saa television välityksellä todistaa alle kaksikymppisen lähes lukutaidottoman rap-artistin omistavan kymmenen kertaa suuremman talon ja kymmenen autoa enemmän kuin mihin hänellä itsellään koskaan tulee olemaan varaa.

Samoin itse asiassa on kaiken rationaalisen taloussuunnittelun, kehityksen, eteenpäin pyrkimisen ja rehtiin ponnisteluun uskomisen pilkkaa näyttää ruudussa juuri ja juuri pystyssä pysyvää Ozzy Osbournea reino-tohveleissaan hiippailemassa miljoonatalonsa kullan kimalluksen, kristallin välkkeen ja marmorin kiillon keskessä, lipposlaisella hitaudella fuck-pohjaisia lyhyitä virkkeitä perheelleen taritsemassa. Luterilainen kalkyloiva mieli tekee tämän näyn edessä vääjäämättä kysymyksen: onko kilvoittelu sen arvoista, jos palkinnosta maksettava hinta on tuo? Osbourne saattaa eräässä lohdullisessa mielessä päätökseen Kalle Päätalon aloittaman työn.

Toinen ulottuvuus on myös sen näkeminen, ettei se sen kummempaa ole, ei se siitä miksikään muutu, oli rahaa tai ei. Tämä voi olla fataalia. Aina ja kaikkialla tulisi tavoiteltu olotila pitää piilossa, haavekuvien tasolla. Ozzy perheineen on kuin etukäteen kurkistellut joululahjat: aattoillasta on jännitys pois, jos jo tietää että edessä ovat taas se aamutakki, konvehtirasia ja Remeksen kirja.

Suomalainen neitsyys on mennyttä. Näitä amerikkalaisia moraalitermiittejä on kuitenkin vaikea korvata kotimaisilla, koska kaikki täkäläinen sarjanmuodostus lähtee edelleen toiveikkuudesta ja valosta tunnelin päässä, oli se sitten agraarihistoriaan tai nykyaikaan sijoitettua. Tämän voi todentaa avaamalla television ja katsomalla 10 minuutin ajan mitä tahansa suomalaista televisiosarjaa. Suomessa kyllä löytyisi henkilöitä, joilla olisi amerikkalaiseen realityyn vaadittavaa vahvaa ei-palkkatyöläistä tathagataa (sanskriittia, merkitsee sellaisuutta), joku Andy McCoy tai Remu Aaltonen, mutta pienen markkina-alueen poikina heillä ei ole tarpeeksi rahaa. Sellaiset taas, joilla sitä tarvittavassa määrin olisi, kuten pankinjohtaja Björn Wahlroosilla, eivät kameramiehiä kuninkaallisten porukoissa harrastettaville fasaaninmetsästysretkilleen laske.

Siis: onko hallitus tietoinen ja jos on, mitä se aikoo tehdä joukkotiedotusvälineiden, lähinnä television ohjelmatarjonnan kautta tapahtuvan kulutusvastaisen propagandan suitsimiseksi ja suomalaisen työn ja työmoraalin turvaamiseksi?

Vaimo huokaisee ja alkaa kerätä ja pakata tavaroita. Sillä välin majuri siirtyy ikkunan ääreen, katselee tyynenä ulos peukalonhankaa rähinäremmissä lepuuttaen, aamuhämärässä ulos heijastuvassa valossa ei näy kuin palelevan näköinen yksinäinen varpunen pensaikossa. Sisältä majuri on tohkeissaan; kuinka usein hän onkaan tästä unelmoinut! Yhtä usein kuin manaillut sitä, että on pitänytkin syntyä näin pieniin oloihin. Kaikki ahdistaa, kaikki tukehduttaa. Hänenkaltaisensa elävät muualla maailmassa tällä hetkellä suurta aikaa. Minkälaista onkaan amerikkalaisilla? Koko maailma kämmenellä. Meikäläisille ulkomaanmatkat ovat ihmeellisiä, mutta heille se on jokapäiväistä elämää. Menevät Irakiin ja elävät kuin kuninkaat. Tutkivat Kennedyn murhaa. Tunkeutuvat paikkoihin, joissa kukaan valkoinen ei vielä ole käynyt. Pitävät kolme tuumaa korkeita bootseja ja kymmenen gallonan stetsonia, ympärillä on sata kyyristynytta selkää, ja kauniit tummat naiset liittävät kätensä yhteen ja kumartavat maahan asti sanoen: herra majuri. Guinea, mahdollisuuksien maa!

Ajatusten aikaansaama puolittainen erektio lakastuu, kun majuri tempaa itsensä mietteistään takaisin nykyhetkeen. Hän kääntyy takaisin huoneeseen päin ja huomaa poikien heränneen. - Olkaas kilttejä poikia sitten, hän sanoo lämpimällä äänellä pörröttäen poikien pellavaisia päitä. - Isi lähtee joksikin aikaa pois, ja te olette sillä aikaa miehiä talossa, saatte leikkiä kertausharjoitusta kahdestaan, ilman isiä. Huolehtikaa äidistä ja pitäkää itsenne miehinä.

Hän napittaa manttelin kaulaan asti, heittää repun selkäänsä, tervehtii vaimoaan sotilaallisesti ja kävelee ripein askelin ulos, aamutakissaan ikkunasta katseleva vaimo näkee miehestään viimeksi kiiltävät saappaat ja kuulee kannusten vaimean kilinän tämän marssiessa itseään komentaen kulman taa, pihatietä lähenevää autoa vastaan.

- Kaikki niin sotilaallisen tarkkaan harkittua... hyvä ajatus tuokin laittaa ambulanssi hakemaan, Punaisen Ristinkö se nyt oli, vaimo rekisteröi mielessään. - Ei herätä niin paljon huomiota; sotilasasioissa ei voi koskaan olla liian varovainen.

Tummat pitkinä saattueina ajavat limusiinit kuljettavat neuvotteluun osallistujat tarkoin vartioituun kartanoon. Neuvotteluhuoneessa istuu lopulta useita maastopukuisia sotilasjohtajia adjuntanttiensa ja siviilipukuisten ministeriensä ympäröiminä, toisiaan halveksuvasti silmäillen. Kansainvälinen lehdistö tungeksii ovella räpsien valokuvia ja yrittäen saada yrmeistä neuvottelijoista irti lausuntoja. Se työnnetään lempeää väkivaltaa käyttäen käytävään ja ovet suljetaan. Odotellaan korkean tason rauhanneuvottelijaa, jonka tehtävänä on saada aikaan pysyvä rauha osapuolten välille. Ennakkotietojen mukaan hänellä on mukanaan huipputiimissä nopealla aikataululla sorvailtu ehdotus, josta lähdettäisiin liikkeelle.

Rauhanneuvottelija saapuu sivuovesta, tummapukuinen rasittuneen ja totisen näköinen mies. Kun hän on aikeissa istua pöytään, hänen vasemmalla puolellaan oleva neuvotteluosapuoli äkkiarvaamatta vetäisee tuolin hänen altaan niin että neuvottelija kellahtaa lattialle ja paperipinkka hänen käsistään valahtaa pöydän alle. Kaikki huoneessa olijat kerääntyvät nyt hänen ympärilleen seisomaan ja nauramaan – kuinka avuttomalta neuvottelija näyttääkään, pyylevä mies, kilpikonnan tavoin selällään lattialla josta ei pääse omin voimin ylös. Kaksi adjutanttia auttaa sitten hänet käsistä pidellen pystyyn ja pitää häntä paikoillaan, kun vuorotellen kukin pääneuvottelija lyhyen vauhdin ottaen upottaa nyrkkinsä miehen palleaan - ähkäisyt kirvoittavat joukosta jälleen naurua. Sen jälkeen neuvottelija asetetaan ringin keskelle ja hänen salkkuaan heitellään mieheltä toiselle, neuvottelijan epätoivoisesti säntäillessä sinne tänne tärkeitä papereita sisältävän salkkunsa perässä. Kun kaikki ovat saaneet nauraa tarpeekseen, joku kamppaa neuvottelijan suulleen maahan, mihin tämä jää hikisenä ja nöyryytettynä huohottamaan. Neuvotteluhuoneen ovet avataan ja lehdistön edustajille kerrotaan, että on tapahtunut varovaista edistystä mutta että osapuolten kannat ovat vielä kaukana toisistaan.

Useiden vastaavankaltaisten istuntojen jälkeen saadaan lopulta solmittua rauha osapuolten välille. Tulosta pidetään niin merkittävänä, että rauhanponnistelujen arkkitehdin huhutaan saavan sen johdosta arvostetun palkinnon. On kuitenkin etukäteen sovittu, että palkinto myönnetään eräälle toiselle, juonena on vain narrata rauhanneuvottelija kammattuna ja innokkaan odottavana kameroiden eteen, jotta saadaan tiedon tullessa ikuistetuksi hänen hölmistynyt ilmeensä. Tätä saadaan naureskella.

Seuraavalla kerralla sitten palkinto hänelle säälistä annetaankin, ja onnellisena hän sen myös vastaanottaa, pitäen jakotilaisuudessa jo vuosia valmiina olleen kiitospuheensa.

Kotimaassa aletaan muistella, etteikö palkittu itse asiassa ole aina ollut aika leuhka paska sekä läski.

Rauhanneuvottelija ilmoittaa palkinnon innoittamana olevansa tarvittaessa käytettävissä uusiin neuvottelutehtäviin maailman kriisipesäkkeissä.

Vapaasukelluksessa on ympäristöajattelullinen aspekti, siinä kun pyrkimyksenä on "hapen kulutuksen vähentäminen rentouden ja tehokkaan uintitekniikan kautta."

On vain ajan kysymys, koska markkinoille saadaan ensimmäinen vapaasukellukseen liittyvä menestysromaani, joka myös filmatisoidaan. Teemaattisesti kaikki jo on valmiina ilmassa lentämisen tai minkä tahansa muun näyttävän urheilutoiminnon tai muun harrastuksen ympärille rakennetuissa tarinoissa ja kädenlämpöistä elämänohjevelliä markkinoivissa tuotannoissa, helposti kierrätettävää materiaalia; vapaasukelluksen Lokki Joonatan, Ch'an ja vapaasukelluksen taito, Top Gun tai Vapaasukellus Kid - kehityskertomuksia siitä kuinka lakkasin pelkäämästä vettä ja löysin sisäiset voimavarani.

Mediamenestystä seuraavan vapaasukelluksen sekä sunnuntai- että kilpaharrastuksen räjähdysmäisen kasvun eräs päätepiste tulee olemaan se, kun kotikunta lahjoittaa tuoreelle suomalaiselle hengenpidätyksen (Static Apnea) maailmanmestarille (10 min, 20 sek.) omakotitontin.

Vapaasukelluksen elinvoimaisuus on myös juuri tässä: se on jo niin puhdasta urheilua, että ei ainoastaan ole altis leikinlaskulle ja taivu vaivatta vitsien aiheeksi, vaan on jo itsessään sellainen; naurun pidättely voisi jo olla yksi sen alajajeista.

On myös syytä varautua parhaimpaan: millaista tuleekaan olemaan näyttävän mediaseksikkääksi trimmattu amerikkalainen vapaasukellus (American Freediving)?

Suomalaiseen tapaan produktiosta uutisoinnissa on korostettu kahta seikkaa: sitä, että projekti on "kansainvälinen" - Mental Finlandia esitetään Brysselin jälkeen Suomessa, Itävallassa, Liettuassa ja kenties myös Venäjällä; se on myös "suurtuotanto", jonka kokonaisbudjetiksi on arvioitu 700 000 euroa.

Mikäli olisi niin, että Mental Finland noudattaisi Tuntemattomassa sotilaassa eksplikoitua teatterikäsitystä, ts. se "puhuttelisi katsojaa niin älyn, emootioiden ja ruumiillisuudenkin kautta ja uskoisi mielikuvitukseen", olisi olosuhteisiin nähden myös suotavaa, että maamme valtiosihteeripiireissä oltaisiin helmikuussa hyvässä loukkaantumis- ja suuttumisvireessä. Näin siksi, että taas kertalleen toteutuisi se käsikirjoitus joka kirjoitettu on, ja eiköhän Smeds nyt perusarvoa tai paria muista näytelmän tuoksinassa loukata.

Ja kun nyt kansainvälisyyskin on potissa mukana - mikä aina on suuri riski - voitaneen ennakkotapauksena muistella tapahtumia kolmenkymmenen vuoden takaa. Tällöinhän saatiin sanomalehtien yleisönosastoissa lukea Ranskanmaalle kotirouviksi pätevöityneiden suomalaisnaisten sydämeen käyviä kertomuksia siitä, kuinka he joutuivat kadulla kävelemään katse häpeästä alas luotuna, kun suomalainen Rauni Mollberg elokuvallaan Maa on syntinen laulu oli hetkessä tuhonnut sen myönteisen Suomi-kuvan ja maamme teollisuuden vientiponnisteluissa tärkeän goodwillin, jota hekin osaltaan olivat vuosia Keski-Euroopassa rakentaneet.

Ellei sitten Mental Finlandin käsiohjelman laatijaksi saada Esko Ahoa tai Jorma Ollilaa.

Kyseessä on siis jonkinlainen hevostyttöyden pitkittäminen, lukion elämänkatsomustiedon harjoitusosion lopputyö?

Eläinten oikeuksista lähtevä ajattelutapa on siittänyt myös radikaalimman version, Eläinten vapautusrintaman EVR:n. Se on luonteeltaan kansainvälinen suoran toiminnan järjestö, joka tekee iskuja turkistarhoille ja koe-eläinasemille pyrkien aiheuttamaan näille omaisuusvahinkoja. Organisatorisesta ja muusta epämääräisyydestään johtuen se on merkityspotentiaaliltaan kiitettävän moniulotteinen ja kykenee toimimaan kulttuurispesifien pelkojen, painajaisunien ja toiveiden kantajana.

EVR on suuri onnenpotku meille kaikille.

Sen vastuulle menevät näyttävästi uutisoidut tapaukset, joissa tarhaketut, -minkit tai häkkikanat ovat päässeet vetämään keuhkoihinsa vapauden ilmaa. Oikeudellisesti ajatellen kyseessä on omaisuuteen kohdistunut vahingonteko, ilkivalta tms. Mutta ajatus kantaa huomattavasti tämän yli, minkä voi päätellä tällaisten tapausten aiheuttamasta reaktionmuodostuksesta. EVR pystyy niinsanotusti lyömään kaksi kärpästä yhdellä tarhaiskulla ja yhdistämään sekä vanhaa että uutta uhkakuvaa. Samalla kun vanhempaan kuvastoon lukeutuvat susilaumat vaanivat pieniä koululapsia ja suomalaisia perusarvoja (elinkeinotoiminnan vapaus, omaisuuden suoja) murennetaan, samat piirit muutenkin rapauttavat isiltä perittyä suomalaisuutta (pahamaineiset maahanmuuttajalaumat, joihin hyväksyvästi suhtautuvat ovat niitä samoja viherpiipertäjiä kuin susien suojelijatkin).

Mutta suurin semioottinen edunsaaja tässä on kuitenkin Suomen poliisi. Media on totuttanut meidät jo miehekkääseen poliisitoimintaan, ampumavälikohtauksiin moottoripyöräkerhojen lähistöllä, erikoisryhmiin kevlarkypärissään ja polvisuojuksissaan, erityisin turvatoimin käytyihin oikeudenkäynteihin, jossa nahkaliivisiä bodattuja kerholaisia tai urheilullisten balttinuorukaisten muodostamia jengejä vahtii leegio vastaavannäköisiä yrmeitä poliiseja - tässä suojellaan laillista yhteiskuntajärjestystä, ja molemmin puolin pöytää ollaan vakavasti otettavia ammattilaisia. Ilmassa leijuu amerikkalaisista poliisisarjoista peritty toiminnallisuus.

Kuinka suuri kontrasti tälle onkaan se, kun poliisit sitten saavat nöyryyttävästi jahtailla näitä reppuselkäisiä vegaanipikkutyttöjä ja homonnäköisiä hinteliä opiskelijapoikia jotka ovat käyneet aukomassa kanalan ovia. Ei käy laatuun, asetelma on kuin kesäteatterin kepeästä komediasta.

Tästä syystä on ymmärrettävää se huojentuneisuus, joka rikoskomisarion äänestä huokuu hänen kertoessaan, että vaarallisella EVR:llä väljän ameebamaisesta organisaatiorakenteestaan huolimatta on salattu johtaja – jonka henkilöllisyys tosin on komisarion tiedossa – joka karttaa julkisuutta ja on "erittäin fiksu", ja että nämä EVR-ihmiset "voivat hyvin olla vaaraksi ihmisillekin". Heidän joukossaan kun on henkilöitä, "jotka menevät hyvin pitkälle". Sanoma on selvä: vastassa ovatkin oikeat rikolliset, joiden tekemät uudet iskut ovat vain ajan kysymys. Ilman poliisia tilanne voisi luisua anarkiaan.

Myös poliisi pyrkii vastavuoroisuuteen ja omaehtoisuuteen.